Suuren hiljaisuuden miehiä | Page 7

huvikseen tarkkaa ja
mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on
muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten,
onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se
saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit
toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja
viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että
näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän
tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat
sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat
koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He
väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset lausuvat
ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän elämäniloinen
ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä etusijan. Niin
suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä tekoviisaat.
Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee heidät
onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain
onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen
häpeällä.

Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta
henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman mahtaville,
ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman
rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.
Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava
vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän
järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen
luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka
kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka
hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen
perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan
saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin.
Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja
naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos
sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa
saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme
vakavuus on mennyttä.
Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi,
että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton,
vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan.
Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran
mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.
Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen
tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa
viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.
Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin
palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana
kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon
tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava
järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!
En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin
kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän
kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja

kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen
yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.
II.[5] Itserakkaus.
Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta
ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei
käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä
puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni.
Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla
täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo
olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat
herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä
hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä
epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi.
Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta
kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me
tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen
olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten
tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme
peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi
kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.
On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa
on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä
siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme
tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he
vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole
myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he
kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.
Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä
puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät
tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin
syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä
etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta
tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä,
että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat

oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he
halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.
Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja
oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä
saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan
päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme
totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä,
että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme
heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa
olisimme oikeutetut?
Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei
velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se
sallii, että niitä pidetään