Suuren hiljaisuuden miehiä | Page 4

olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan
matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen
maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä
asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän
arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen
kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti
linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi.
Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille
päämäärille ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä
niin silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että
hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset
joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä
elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten
matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja
käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen
perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja
maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia.
Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon
totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä.
Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan,
jonka hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen,
vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista».
Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen
sisäisen elämän seikkoja koskevia lukuja.[2]
Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen
kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa

luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille;
kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän
kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille, jotta
niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat
toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin johtuu
teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ tulkita
niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.
Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä
päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi
kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki
suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa
yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä
vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt
sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti
horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään, että
uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa. Kaikkia
jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja kaikkia
kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan eläneet
evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän sodan.
Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä
voitoista.
Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella
sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat,
jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi
niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja rohkaisi
kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan elokuun
19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.
Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.
Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri aikoina
nähtäväksemme.
Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään, kyti
aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman,

missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan
yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä
Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti ruumiilliset
kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä voitoissa hän karaistui
hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko pintapuolista ja
tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.
Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta
vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea.
Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia
kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat
kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian
lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama mieliteko
kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt näin laajat alat.
Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien joukkoja vastaan.
Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten lukijain laumat.
Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka takaa
vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä.
Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren
kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet
ihmistä niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen
asti kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo,
esiintyipä se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai
maailmanvalloittajan itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet
saavat kokea tätä intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla
hengenvoimillaan. Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian
saavuttamiseen, näyttävät samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin
suuret kyvyt ovat kunnianhimon vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat
kaikesta, mitä ovat aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten
kunnianhimon raatelut Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo
useissa kohdin, että ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä
hankkivat hitusenkaan kunniaa itselleen. Hän halusi omien sanojensa
mukaan temmata ihmisten kädestä valovarjostimen, jota edessään
pitäen he juoksevat kuiluun.
Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun
taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli paras

todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.
Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä
kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja
lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään
tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.
Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia
henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme
omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne
henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja
nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään
tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».
Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal
koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti
etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten