Suuren hiljaisuuden miehiä | Page 3

jumaluusoppineen Jansenin
teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen,
parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä
itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja toiminut.
Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä, niitä,
joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään samoin, ja
yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän käänsi
katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut kaikkein
huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa ja
voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon
tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli
valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja
sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen
turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä
korkean tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän
voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea uutta
mieltä.
Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port
Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen
aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai
tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella
antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen
merkkiteos.
Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet»
(1656-57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät
kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa
tuntematonta paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki

käsiinsä saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama
kohtalo olisi odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt,
nimittäin kidutus ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet
ovat vakiinnuttaneet aatteitansa.
Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo katkaisseet
kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen tulessa. Heidän
polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin kirjoillekaan. Ja Pascalin
itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa itseään vastaan, kypsyttävä
hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.
Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen
vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä
turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.
Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.
Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta
laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet
astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen
hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on
hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja
lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun
omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen
valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen
profeetallinen valmistuksensa erämaassa.
Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.
Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän
piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin
elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa,
valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus
lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja
työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän
laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi
ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi
nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja

Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja
virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen
tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan,
kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja
tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui
häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen
muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi
niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen
kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä
tunnustettu paikka.
Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa
esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä
ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti
köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan
vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka
köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle
köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä
moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja
sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa,
aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta
kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta
opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä
ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan
yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden
tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta
näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon
köyhien kaupunginosassa.
Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät
sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä
jumalia me olemme», sanoo Sokrates.
Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa:
»Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen
henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi
hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan

totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta
uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa,
vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden
geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja
totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen.
Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät
ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus...
Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»
Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan
kristinuskon perustotuuksia, kuten