Suomalaisia kirjailijoita | Page 7

isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä
muusta voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat
kuuluvansa samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan
valistuneimmat ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten
välillä oli vain kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös
runoilijana olevansa omalla alallaan.

Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
»Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.»
Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
marseljeesissa, joksi Suomen valta sittemmin on muodostunut,
suinkaan puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: yksi mieli. Mutta
siihen ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin
kielestä ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen
kielipoliittisen värityksensä.
Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se
kyllä oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen
piakkoin joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden
valtiollisten johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet
ymmärtää, miten niin rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön
ruotsalaisen kultuurin rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan,
sykkivään runoilija-sydämeen.
Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
helottavat meille helmet sellaiset kuin Sotamarssi, Koskenlaskijan
morsiamet, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties
_Säkenien_ uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti
ensimmäisten säkeittensä poljennolta:
»Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan...»
Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki
hänen aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas

tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.

ALEKSIS KIVI
s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa
tiedemiehenä, suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli
taannut myös hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin,
jollaista ei kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut
selkänojanaan. Itse hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin
jonkinlaisella ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden
seppelöidyille maistereille:
»Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,
hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
suinkaan ole vähäksi arvattava.
Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, mistä
ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui
Aleksis Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi
vastustajaksi. Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen
kultuurin olisi ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä
kulmakivi oli se, jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä
juuri oli A. Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen
suomalaisen heimon sivistyshistoriaan.
Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
olla suomenmielinen, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,

eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen liiaksi
kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä lihassa ja
veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan Lönnrotilla.
Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli jotakin,
mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka yksityis-elämä
saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja jolta puuttui
kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän Runebergin
_Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee puoli-raamatulliseen,
puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan mahdoton ilmiö
isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän päähän
asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet
elämän päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä
ollut yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
sivistys-elämässä.
Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että
hän oli niin ainoastaan kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen
sivistyselämä ei silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja
näin sen asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin
paljon