Suomalaisia kirjailijoita | Page 8

tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin
nukkavieru kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei
ainoastaan ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin,

kirjalliseksi mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla
kiitollinen jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
kyntävää kynää pyörittäneet.
Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa
syvässä huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa
tekotavassa ja romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä
tunnelmaherkkyydessä ja monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa
hiuksenhienossa todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin
kääntyneen sielun aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä
vastaan kaikkialta Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä
muodostavat hänen harvinaisen, yksinseisovan taiteilijaluonteensa
omaperäisyyden? Eikö huomattu, että oltiin tekemisissä ei ainoastaan
suuren kotimaisen runoilijan kanssa, vaan runoilijan, joka olisi
jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan kirjallisuudessa?
Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin
hänen aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. Sen
tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista keskitietä: olla
»terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti» romantista laadultaan,
kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, juhlavaatteissaan.
Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle
kuin Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän

oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille mitään
vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m. Koskenlaskijan
morsiamet sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis Kiven kieli
sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka harrasti
suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja entä
hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven
vaikutus perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän
maassamme perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset
pylväät, synkimmän tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan
_(Kihlaus, Nummisuutarit)_ rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän
niiden välille hahmottelee lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat
ääriviivat _(Lea, Yö ja päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen
suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken
kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa
säkenöivän täydellisyyden, jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin
päivänä turhaan tavoittelee. Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta
laajentaa senkin rajat kauas korrektista akatemiallisuudesta kohti
aavistelevaa, riutuvaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa
(_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi hämäryys j.n.e._), samoin kuin
isänmaallisesta juhlarunoilusta ja ihannoivasta kansankuvauksesta
puhtaasti inhimilliseen, shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen.
Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_ esim. Runebergin _Saarijärven
Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän veljeksen_ ja _Välskärin
kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri kuin se, joka Kihlauksen ja
_En voi_'n toisistaan erottaa.
Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi

pulpahtanut.
Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
rohkeudella uskalsi puhua Nummisuutareista ja maailmankirjallisuuden
kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus
ja kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja
Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.
Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka tarkoitus
on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla työ», vaan se
on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava takkavalkea, jonka luona
koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka ääressä hilpeimmät
jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, mutta joka myös
voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun yksinäinen mies siihen
pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli kieliä samalla niin
hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan täytyi _itsensä_ astua
esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa maassaan saada sille
kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden kirjallisen tunnustuksen.
Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen
suomalainenkin kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa
ruotsalaisen kirjallisuuden piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat
kirjalliset muistomerkkinsä Kalevalassa ja Aleksis Kiven
kuolemattomassa tuotannossa.
Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden