Suomalaisia kirjailijoita | Page 6

alituisesti
pyrkiä harhateille, sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa.
Hän rakastaa ja hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä
vähemmän sitä von Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen
omasta mielestään suinkaan ole vielä valmis astumaan kunnian
kukkuloille. Siinä on päinvastoin vielä paljon paikattavaa, korjattavaa,
viljeltävää, karsittavaa, sanalla sanoen: »oksastettavaa», pientä
sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala olkoon laupias sille äidin
lapselle, muukalaisen nimittäin, joka suomalaisuuden puutteiden
nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa pysymään! Sille hän ärjäisee heti:
»suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus
Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman herroille tekevänsä. Ja Aug.
Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi vähemmän muukalaisia
isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_, eikä siihen silloin ole
kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.

Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs,
ytimekäs sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
objektivisia taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
»Mull' onkin puu rosopintaa, myös lienevät höyläni tylsät»,
saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, se
on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee ja
jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen nykyaikaisiin
runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se on hänen
elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin sen
arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän
näkee jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi
6 p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
uskontunnustuksensa.
Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen maku
maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. Se
oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä ennen
kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien povessa

tietysti kesti hiukan myöhempään: rococo, tämä gallialaisen kultuurin
hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli m. m.
hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan,
mutta samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien
korpien kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo
lähemmäksi maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys
tietysti vain sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli
Runebergin kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä,
viehättävästä korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa
voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja
käyttääksemme,
----»paimenet ja paimenettaretpa, laitumella lammaskarjojansa
säännellen vain sävelillä huilun tahi talutellen punapauloin, simoa ja
suudelmia söivät.»
Osoittaessaan, miten
»Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, taideniekan taulull' on ihana»,
hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
ihailemasta vain
»Italian ikiselvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä, olemattomia
onnenmaita.»
ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta
nuoruudestaan oli niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen
tunnustamaan.
Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,

itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja jonka
tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea piilevän
povessansa.
Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi
Oksasen sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä
runoutta kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen
»karun, köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan
Suomenmaata, vaan myös Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen
mielestään ikipätevästi ihannoinut: Kurun Matit, Saarijärven Paavot,
Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko
Suomen sodan aikainen uljas urhoparvi.
»Liha on ne meidän lihastamme, veri juuri meidän verestämme»,
todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän
yllä oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut.
Runeberg oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt
mitään muuta puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut
ruotsinkielellä. Ja siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun
suomenkielisen runouden ainoan oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi
saman mielen, samat runolliset ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti
suomenkielellä soinnahtamaan, silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into,
_Runebergin runon_», sanoo hän itse nimenomaan, olisi saatava
suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on tuleva jolloin »kansa toinen,
vaikk'ei varsin vieras», nimittäin ruotsalainen, on runotemppelinsä
pyhimpään pystyttävä »ruotsiks' runoillehen Runebergin».--Viimeinen
kaukosilmäys, joka silloiseen kirjalliseen Suomeen nähden oli
enemmän kuin uskallettu, todistaa että Oksanen saattoi olla myös
tietäjä, jos niin tarvittiin.
Oksasen