Suomalaisia kirjailijoita | Page 5

tuo toinen, pyhä ja
leimuava: _isänmaa_.
Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä
kaikki tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
suuntaan äärettömät näköalat.
Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren
polven asiaksi.
Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä

ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja
kansanrunoja keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista
itsetajuntaa takomaan? Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan
Runebergin ja Topeliuksen keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa
tieteellisesti saman kielen laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä
harrastukset kuuluivat oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken
päämääränä ja johtotähtenä sama suomalainen isänmaa. Mutta miten
ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja kuinka osata oikeaan korvessa,
josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja joka koskemattomana,
salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka taholle houkutteli?
Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka
taholta korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle:
runoilijaksi, kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden
kerääjäksi. Mutta niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä
syvyydestä hänelle eräs uusi ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän
aikaan ja joka juuri tekee hänet niin nykyaikaiseksi meidän
silmissämme: personallisuuden vaatimus, tosin sangen vaistomaisesti
tajuttu vielä, mutta seurattu sitä johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut
objektivinen, tyypillinen, kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva
meidän kirjallisuutemme ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin
sanoaksemme »epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.
Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota taistelua
suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden välillä, vaan
vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen kirjailijain
sydämissä.
Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan kansallinen,
sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen
käsikähmään ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava,

että jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin
edellinen oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi
tullutkaan yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli
tullut objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
sellaiseksi.
Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä ei
peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina etualalle
ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä tuloksille.
Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa
mukaan on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa
enemmän kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet.
Hän ei ollut suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä
vähän kuin niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin
tahtoi hän juuri itse usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla,
jonka ei aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi
hänen omaa sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään,
vaikka hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
voittaisi enimmän juuri siten, että hän ei sanoisi sitä. Hänelle oli aina ja
joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan syvintä ja
ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä kerrostumia.
Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
Ahlqvist!
Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
ylimalkaan »uhrautua». Hän on usein enemmän kuin mitä hän tekee,
merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin

varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos
hänen mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla,
perustamassa ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa
Helsinkiin. Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä:
kielitutkimus, kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä
olisi vaatinut miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun
saakka sekä runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla
toiminnallaan näitä kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen.
Samalla hän pysyy valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana
kansalaisena.
Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen
kielitutkimuksen ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja
peltosarkoja. Ja hän tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä
molemmista: hänen asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja
taiteellisen toimintansa ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää
ne myrkkykasveja kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa
miltei koko nuoresta, suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo