Suomalaisia kirjailijoita | Page 4

kalliona, jonka
suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin
karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin
merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin
maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen kontti-ukko
löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen rodun
kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa:
kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta oli
pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen
_kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen viljelyksen aseilla
varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä jatkamaan sitä työtä, minkä
ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen siimeksessä olivat
alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen itsetietoon tullut

kansallishenki.
Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli oikeastaan
turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka oli
suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, piilevän
murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
mahtui koko kansakunta.
Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa
vuoksi tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: olla, mitä

muut opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi
niin suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
Pantheonissa.
Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa
suomalaisessa kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja
jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
»Siitäpä nyt tie menevi.»

A. OKSANEN
s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik
(1855), Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina
1854--1858 (1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt
(1859), Säkeniä (1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer
Mokscha-Mordwinischen Grammatik (1861), Om ungerska språkets
förvandtskap med finskan (1863), Suomalainen runousoppi kielelliseltä
kannalta (1863), Virren ehdotuksia taikka kuusikahdeksatta virttä
(1866), Valittuja Suomen kansan sananlaskuja (1869), Uusi
suomalainen lukemisto (1873), Kieletär (1874--75), Die Kulturwörter
der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe Olavinlinnan 400-vuotisessa
juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, vertaavia kielellisiä
tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der Nordostjaken (1880), Unter
Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan karjalaisuus (1887),
Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven

povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä
vielä harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
kullankirkkaana rakentuva.
Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
»Ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa!»
oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
Nuoruus oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi