Suomalaisia kirjailijoita | Page 3

uneksi Suomen
kansalle menneisyyden.
Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, että
nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että hänen
työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
kirjallisen muistomerkin restaureeraamista, uudesta-rakentamista.
Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
cursando restituit rem (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee siinä

ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: luonto,
luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin
juuri kansanrunoudessa.
Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin
ynnä hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana
perustamassa sitä suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä
syyllä voimme nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.
Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja oleellisin
totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei tämä
taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä vähemmän
yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin harvoihin
viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja esittää
henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, suuret
taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin johdonmukaisia
taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain heidän
jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä
realismi ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin
suurta sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan
samaa kuin realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla
muodostuneessa merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet
esiintyvät siinä aina eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa

sädekehässä. Se on sitä »tervettä» realismia, joka ei
todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romantista
puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei
ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman
alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden
erikois-ominaisuuksia.
Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt
Kalevalan outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta
syleilevää luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin
kotonaan, painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin
taitava kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös
muun elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota

eheämpää, kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää
suomenkielisen kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut
siihen enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli
kyllin suuri painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain
oman kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan
maailmanhistoriassa! Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen
aikaisensa Suomen kansa korkeimmassa mahdollisessa
ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen ihannetyyppi, sen paras
ja puhtain perikuva.
Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana