Suomalaisia kirjailijoita | Page 2

Lönnrotia.
Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, joka
jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon

korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo tahi
hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla ollut
mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla historiaa,
vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa valtiollista elämää,
se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla tulevaisuutta, samoin
kuin se oli vailla omaa muinaisuutta ja--nykyisyyttä.
Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
ja valtiollinen elämänsä.
Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja joita
hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on ne
ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan
suoraa jälkisukua».
Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan

Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa
niin yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään
ihmistä olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota.
Samoin sulaa myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen
Kalevalan ja koko suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin
muistetaan häntä enää suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
»Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Elias
Lönnrot.»
Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
suurta kirjailijapersonallisuutta.
Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
vaivaa puhuakaan?
Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on
heti itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat
usein aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin,
tyylitellen ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä
leiman niihin. Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että
siihen mahtuivat monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he
sitä tehdessään suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin
sommitellessaan toisia aiheita ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä
ollut keksinyt taikka sommitellut.
No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen mahtui
koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita

heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat ja
muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat lopullisen
viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli heidän
mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin vähän
tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme
vain helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman
heijastuksen siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut
yhteen aikansa ja kansansa sielun keralla.
Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
babylonialaisessa taiteessa.
Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias
Lönnrotia hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden
kuvanveistäjään. Hän seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä
kauneuden lakeja, joita tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja
polvi polvelta olivat Suomen erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki
muovaillen, muodostaen ja edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa,
vieläpä luvatontakin, tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan.
Suurin runoilija oli hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot,
käsitti itsensä vain sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin
kärsivällisyydellä kokosi mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin
puhtaassa ja täydellisessä muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän