Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 5

siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyytt? en?? mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.
Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan t?ydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli k?ynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli el?nyt osaksi _tieteellisen? mielenkiintona_, osaksi paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yht? kaukana kaikesta k?yt?nn?llisest? kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli t?ll? kansalla oma _kielens?_, vaikka ei korkeimman sivistyksen v?lineen?, sill? oli oma kansallisuutensa, vaikka sen ylemm?t s??dyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet viel? piiliv?t salojen h?m?r?ss?, viel?p?, kuten edell? olemme n?hneet, my?s oma vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei viel? voinutkaan sen korkeampia henkisi? tarpeita tyydytt??. Mutta muuten puuttui silt? kyll? viel? melkein kaikki ja, ennen muuta, el?v?, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdist?v? kansallishenki, jota ilman ei mik??n todellinen kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneess? s??dyss? ensimm?iset kansallishengen her?tykset synnytt?m??n. N?iden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimm?n kansallisen vaatimuksen: ?Ruotsalaisia emme ole, ven?l?isiksi emme voi tulla, meid?n t?ytyy siis olla suomalaisia.? Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sill? oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen el?m?nty?n kautta olemassa. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteen?. Seuran perustavia j?seni? olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordstr?m, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimm?inen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimm?inen p?yt?kirjuri Elias L?nnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan viel? mit??n kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnytt?m??n. Sit? saatettiin hyvin ruotsinkielell?kin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meill? siihen ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teenn?isen, siron ja sievistelev?n rococon aikakautta. Romantiikka oli ?lyllisen, j?rkeilev?n salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkul?hteille. Meill?, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, ?terveet? k?sitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin ?turmeltuneiden? ylempien s??tyjen esimerkiksi. N?in kohosi my?s Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemm?t s??dyt oppivat n?kem??n, ett? heill? oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heid?n ei tarvinnut h?vet?. N?iden s??tyjen parhaat pojat ja tytt?ret tunsivat itsens? j?lleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meill? haarautuivat kahtia, riippuen siit?, kummalla kielell? sit? harrastettiin. Toiset niist?, suomenkieliset, tulivat merkitsem??n suomalaisen kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsiv?t uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin v?lill? oli tosin jo tapahtunut. Mutta viel? kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielell??n ja sivistyksell??n, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri t?m?n saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menett?nyt. _Ruotsinkielinen is?nmaallinen runous_ oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka n?ihin p?iviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitke?t ovat historiallisen entisyyden s?ikeet. Ne on vasta v?hitellen katkonut ja katkoo yh? enemm?n suomalainen kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitk? viel? ruotsinkielisest? is?nmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenb?ckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut est?? selv?j?rkisimpi? is?nmaan-yst?vi? n?kem?st?, ett? Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. T?m?n vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiens? Saiman ja sittemmin _Litteraturblad_'in kautta, jossa h?n, vaikka itse ruotsinkielt? k?ytt?v?n?, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-el?m?n ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean v?lineen.--My?skin suomenkielist? _Maamiehen Yst?v??_ h?n nelj?nnesvuoden toimitti.
H?nen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yl?luokan j?senist? omaksuivat itse suomenkielen ja liittyiv?t yhteen vaatimaan t?lle kielelle my?s sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa el?m?ss?. Snellmanin ty?n jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrj?-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heid?n johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meid?n sivistyneess? yl?luokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin ?suomenmieliseksi? (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se tapasi pian ?ruotsinmielisen? (svekomaanisen) puolueen, joka n?ihin p?iviin saakka on koettanut ehk?ist? suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.

3. Elias L?nnrot.
Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen is?, niin voidaan Elias L?nnrotia suomalaisen kirjallisuuden is?ksi nimitt??.
H?n syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinp?iv?n?) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pit?j?ss?. Is? tahtoi tehd? h?nest? r??t?lin, kuten h?n itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. H?n p??sikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka h?nen monta kertaa t?ytyi varojen puutteessa keskeytt?? opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin h?n rupesi apteekkioppilaaksi H?meenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi h?n tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntym?p?iv?n?) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon my?s Snellman ja Runeberg. V. 1827 h?n