Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 4

kirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisess?_ suhteessa oli kansamme siis silloin ehe?mpi kuin koskaan j?lkeenp?in. Samoin kansallisessa, sill? muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ymp?rist??ns?, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmist?n hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. My?skin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsen?inen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.
Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisen? leirin? vastakkain, jotka Nuijasodan verikentill? (1596-1597) voimiaan mitteliv?t. Aateli voitti, kansa painui allep?in. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein my?hemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen v?liss?. Siin?, joka samalla Suomen _oppinutta s??ty?_ edusti, s?ilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden s??tyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen her?tys_ siit? lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yh? enemm?n maahan, eiv?t en?? suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimm?t ja kyvykk?imm?t, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siell? pian kotimaansa ja ?idinkielens?. Lis?ksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista _voitonhedelm?t_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden tappiot sen kansa aina kahta kipe?mmin sai tuntea luissaan ja ytimiss??n. N?yttih?n t?m? kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmi?n? tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.
Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiert?nyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta, ja osaksi my?s heid?n omilta silmilt??n, peitt?nyt heid?n uroty?ns?. Ruotsi oli, vaikkakin vain er??ksi ajaksi, kohonnut europalaiseen _suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut v?h?p?t?iseksi, laiminly?dyksi maakunnaksi. Oliko ihme, ett? monet suomalaiset itsekin rupesivat h?pe?m??n omaa kielt??n ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsens? yh? enemm?n ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkej? siit?kin, ett? Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti t?t? ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti viel? tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistysel?m?n lumous on valta, jota vain harvoin mik??n alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eik? ruotsalainen sivistys en?? tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien s??tyjen j?senist?, sill? monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistyst?, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsen?isen? suomalaisena sivistysalueena, n?ytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu h?vi?m??n.
T?t? synkk?? taustaa vastaan ovat my?s aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmi?t katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita y?ss?, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tiet? osoittavat.

I.
ROMANTINEN AIKA.
(1835-1870.)

1. Realismi ja romantiikka.
Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisess? toiminnassa, havaitaan yleisi? _henkisi? virtauksia_, jotka k?yv?t maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitk?t sarjat yksityisi? ilmi?it?, niit? muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimit?mme sit? kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja l?himm?st? ymp?r?iv?st? todellisuudesta menee takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksil?n oman _sis?isen tunne-el?m?n_ h?m?rille, itsetiedottomille alkul?hteille. Realismi taas viihtyy _nykyisyydess?_ ja todellisuudessa, etsii aiheensa ymp?r?iv?st?, kuohuvasta _ihmis-el?m?st?_ ja pysyy itsetietoisen, erittelev?n _j?rjen_ piiriss?. Romantiikan tunnusmerkillisi? ominaisuuksia ovat herkk? tunnelmapohja ja laaja, lent?v? mielikuvitus, realismin taas kylm?, valikoiva huomiokyky ja s??lim?t?n _sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, ett? se mielell??n k?ytt?? runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.
??rimmilleen kehitetty? realismia nimitet??n my?s naturalismiksi. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmi?iden sis?llist? yhteytt? selitt?m??n.
Romantiikkaa, yht? v?h?n kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyv?t p?invastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, viel?p? jokaisessa heid?n yksityisess? tuotteessaan. Miss? ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyv?t, syntyy klassillinen taide, joka tyydytt?? sek? ihmishengen romantisia ett? realistisia pyrkimyksi?. Siihen voidaan kumpaakin tiet? tulla ja sit? voidaan tavata kaikissa aikakausissa.
Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimit?mme aikaa Elias L?nnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisest? Seitsem?n veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisess? olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias L?nnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi nimitt?neet. T?m?n tehden meid?n on kuitenkin aina muistaminen, ett? kirjalliset kaudet, yht? v?h?n kuin mitk??n henkiset virtaukset, eiv?t ala mist??n varmoista vuosiluvuista eiv?tk? p??ty niihin. Luonto rakastaa _v?limuotoja_. Kaikki j?rjestelm?t ovat ihmisten tekemi? ja useimmat m??ritelm?t vain totta sik?li kuin ne kiinnitt?v?t huomiota ilmi?iden _p??ominaisuuksiin_, j?tt?en syrj??n tuhannet v?hempiarvoiset vivahdukset.

2. Kansallinen her?tys.
Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydess? ymp?r?ivien olojen kanssa. Se kasvaa niist? ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ymp?r?ivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niit? muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa j?lleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Ett? se my?skin, kun maan henkinen ilmakeh? on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylist? ukkosena ja salamoida, siit? antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta p?tev?? todistusta.
Kirjallisuus on aina _elimellisess?_ yhteydess? ymp?r?ivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmi?n syntysanat ovat _ajanhengest?_ ja _kansanhengest?_ etsitt?v?t, joita kirjallisen _yksil?n_ henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin h?n on takaisin vaikuttanut.
Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kyll?kin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylist? ukkosena ja salamoida. Silt? puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itse??n. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt j?lleen