Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 8

novelleihin, joista Julian on huomattavin. Sitä
enemmän hän, seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän
keskipisteessä, tuli teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina
kirjallisuutemme kehitykseen vaikuttamaan.
4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi
Shakespearen Draamojen suomentaminen. Katkeamatta on tämä
suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ
jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista
loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä
ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon

kielenkäyttö, ovat Vapautettu kuningatar ja eräät muut kautta maan
kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin Daniel
Hjorth sekä Runebergin _Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat_
huomattavimmat.
5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen,
kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen
professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on
vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan
ovat Kuun tarinat huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä
kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä
kuvalehdet Maiden ja merien takaa ja Suomen Kuvalehti (1873-1880)
saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat
hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten Suomen suvun pakanallinen
jumalanpalvelus ja Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, jäivät kesken
hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina ja
täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn,
kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka
äsken valmistunut monumentalinen teos Kalevalan runojen historia on
kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.
6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa
suosituin sanomalehtikirjailija, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia
asioita käsittelemään, enin kuitenkin _valtiollisia, yhteiskunnallisia,
taloudellisia ja uskonnollisia_. Mielipiteiltään usein hyvinkin
vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän
myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta
sanasotaa kasvavan vapaamielisen suunnan kanssa, jonka
luonnontieteellinen maailmankatsomus oli vieras hänen
valtiokristilliselle käsitykselleen.
7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija,
_Suomalais-ugrilaisen seuran_ (1883) perustaja, senaattori ja
valtiopäivämies.
8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija, senaattori ja
julkisen elämän mies.
9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen
Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija,
yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, Sielutieteen oppikirjan ja
_Snellmanin elämäkerran_ (ruotsinkielisen) kirjoittaja.

10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti,
Aristoteleen _Runous-opin_ ja Platon Faidonin suomentaja,
Kreikkalaisten satujen toimittaja. Hänen kaunokirjallisista tuotteistaan
on novelli Metelinkirkon haltia muistettava.
11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan
kaunotieteellinen tutkistelija.
12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja
(1881). Kirjoittanut Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden historiassa,
julaissut teoksia _runous-opin_ alalta ja myöskin eräitä alkuperäisiä
runoelmia.
13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen perustaja (1870) ja lukuisien
muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.
14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut
_Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista_ y.m.
15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin
suomenkielinen luonnontieteellinen kirjailija, julaissut _Kasvion,
Suomen luurankoiset_ y.m.
Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me
tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina
ja pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä
tämän valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi
mainitsematta.

6. Aleksis Kivi.
Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin
romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että he
sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään.
Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi
katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko
nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan
kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja
yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä
nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli
syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden
kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi
tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.

Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden
_itsenäisyysjulistus_. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus
lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme
ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen
vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.
Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden
välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä klassilliseksi kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla:
_laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden_.
Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja
ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut
ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän
täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin--siinä oli jo, paitsi
muita, Oksanen ennen häntä--mutta hän laajentaa senkin rajat tämän
vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa,
raamatullista ja kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset
vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset
_maailmankirjailijat_: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta
muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa _kansan-elämä_ itse
ja se hämäläisuusmaalainen luonto, jonka helmassa hän on syntynyt ja
kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja
joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen
isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota
nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen
kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään,
sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta,
joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin _Hirven-ampujain_ ja
Aeneidin ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin
suomalaisen kertomarunon _Jaako, Kyröskosken poltissa kerran_
sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo
silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin
opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen
toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja