Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 7

tuskin koskaan
tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille
edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen
kansansielun haarautumisesta yhä _yksilöllisempiin_ aines-osiinsa,
joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen
nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa,
sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan vanhan
kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin
alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja
tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi
kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on
vain vuosikymmenissä laskettava.
Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja
ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen
tulevaisuus.

4. A. Oksanen.
Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen
isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä suomalainen
kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus 1800-luvun
keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä, joiden
ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J. V.
Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.
A. Oksanen--tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen
kansalaisnimensä oli--ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen
sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille
1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden
harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista
runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa
omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista
kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin
olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden
runokokoelman, _Säkeniä_ (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti
painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa
laatua varsinaiselle suomalaiselle taiderunoudelle.
Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa
itsekohtainen, nykyaikainen _runoilija-yksilöllisyys_. Hänen tunteensa
on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan ongelmia,
hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on itsetietoinen omasta
korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen sivistys-elämän henkisistä
johtajista. Runoilijana hän on miehekäs, ytimekäs, miltei karu,
kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja sydämellistä säveltä
kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa _Suomen valta,
Savolaisen laulu, Sotamarssi_ ovat kautta kansan levinneet, samoin
hänen kaunis ballaadinsa Koskenlaskijan morsiamet. Vielä
mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan Kerran viinikellarissa ja
_Punkaharjun tytön laulu_. Juhlarunoissaan hän lausui monta painavaa
sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista, joihin nähden hän kyllä
oli »yksi mieli yksi kieli»-kannalla, vaikka ei tahtonut ruotsiakaan,
idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa ajaa pakosalle.
Oksanen oli Suomettaren (1847) perustajia. Itse hän julkaisi
arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa _Kieletärtä_,

jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen
tieteellisemmistä teoksistaan ovat _Suomenkielen rakennus,
Suomalainen murteiskirja_ ja saksaksi ilmestynyt _Länsi-suomalaisten
kielten kultuurisanat_ huomattavimmat. Vielä julkaisi hän _Muistelmia
matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_, y.m.

5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.
Suometar tai n.s. »vanha Suometar» lakkasi varojen puutteessa
ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä
jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen
perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä
mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra
Antero Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu
myös huvinäytelmästään Vekkulit ja Kekkulit (1847) ja kansaa
valistavista kirjasistaan, joista Enon opetuksia luonnon asioista on
mainittavin). Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja
Eero Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt,
tuomari K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki
tunnettuja isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia.
Heistä on Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen
toimittamansa Kanavan (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä
_Silmänkääntäjän_ (1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa
seuranäytelmänä näyteltiin ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä
alkuperäistä suomenkielistä näyttämö-esitystä.
Vanhan Suomettaren jatko Uusi Suometar alkoi ilmestyä v. 1869,
aluksi tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla,
sitten vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on
jatkunut näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä
perustettiin v. 1866 Kirjallinen Kuukauslehti.
Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen
Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat
Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä
kuitenkin heitä kaikkia Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi, koska sen
ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa
sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo
yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen
kansalliskirjallisuuden historiaan.

Kirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:
1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti
nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin
Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden.
Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista _Nuijasota, Oppikirja
Suomen kansan historiassa_ ja Johtavat aatteet ihmiskunnan
historiassa ovat mainittavimmat, hän on suomalaista
kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana
hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella
novellillaan Pohjan piltti (1859) ja parilla runoelmalla, joista _Honkain
keskellä_ elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan huulilla.
Hänpä se myös _Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä_ (1852)
ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon,
vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko
hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti
harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen
kansallisuuden valtaan pääsemistä.
2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen
professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen
lain-opillisen väitöskirjan _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_.
Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen,
valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.
3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota
hän väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa
työssä hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen
sivullaan. Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun
suurtyön tähden varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten
Paola Moroni, ja eräisiin