Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 9

huomionsa. Suurimman osan

siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte
Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi
vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen
sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan.
Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja
lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin
vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen
ensimmäinen näkyvä hedelmä oli Kullervo, valmistunut ja palkittu
Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän
muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä
esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo,
hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on
tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on
hänen toinen suuri murhenäytelmänsä Karkurit (1867), vaikka sekin
monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi
näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan
_kansanomaisen huvinäytelmän_ alalla korkeimpia ennätyksiään
saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat Nummisuutarit (1864) ja
Kihlaus (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa
Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä
voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston
kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden
luonnekomediain rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu
Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen _Figaron häät_, johon sen
suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen
tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään
merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin
merkillisessä romaanissaan _Seitsemän veljestä_, ilmestynyt painosta v.
1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin
kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se
laajenee samalla suurpiirteiseksi kultuurikuvaukseksi koko Suomen
kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen
elämään. Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä
häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka

luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana
mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus
draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin
yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on
homeerisen patriarkan, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta
myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta
vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen,
1-näytöksinen näytelmänsä Lea (1869), Vanhan Testamentin
kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden
Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty
taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä
esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy
säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä
on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä _Yö ja päivä_.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia
helmiä kuin _Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla_ y.m.
Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas
luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne
Seitsemään veljekseen siroitetut sadut ja kauan tekijän kuoleman
jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno _Paimentyttö_,
täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille
antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.
Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen kansallisrunoilija.

7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.
Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei
silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:
1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen
sarjajulkaisun _Kyläkirjaston_ ja suosittujen kansanlehtien
_Kyläkirjaston Kuvalehden_ ja Lasten Kuvalehden perustaja,
suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka
teoksista _Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita_ ja romaani _Ylhäiset ja
alhaiset_ ovat mainittavimmat.
2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar
Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa),

julaissut kertomuskokoelman Kotikuusen kuiskehia, kansanelämän
kuvauksen Huutolaiset y.m.
3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut
murhenäytelmän Saul ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista
_Birger-Jaarlin linna_ on mainittavin.
4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen
murhenäytelmän Lalli ja suositun historiallisen romaanin _Hatanpään
Heikki ja hänen morsiamensa_.
5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa
laulurunoutta, nimeltä _Sepitelmiä_.
Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri
Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari
Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä
edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja »sanaseppä» Volmari
Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén,
kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen
veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.
Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala
mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin.
Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä
kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen
aikaan saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme
ne romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä
henkistä pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen
romantiikkamme ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme
tosiasiaksi, että jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet
olemassa, jos ei muuna, niin pieninä aines-osina.
Näistä _jälkiromantisista_ kirjailijoista ovat huomattavimmat:
1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin
senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut _Herää Suomi,
Karjala_ ja _Väinölän lapset_ ovat yleiskansallisen merkityksen
saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen
Muistoja ja toiveita (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia
ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.
2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät
huvinäytelmät _Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia,
Postikonttorissa_ y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat

sellaisina laskeneet vankan pohjan _suomalaiselle seuranäytelmälle_.
Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja idyllinen
_pikkukaupunkiympäristö_, jonka herttaisia tyyppejä hän verrattomalla
taidolla eteemme elävöittää.
3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan Nevalaiset, joka
kuvailee »Simo Hurtan» (Affleckin)