Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 6

(svekomaanisen) puolueen, joka näihin
päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista
maamme valtakieleksi.

3. Elias Lönnrot.
Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen kirjallisuuden isäksi nimittää.
Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802
Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin,
kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin
kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen,
vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää
opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi
apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan
unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven
syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston
luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian

kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v.
1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti
määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli
enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten
koti-opettajana.
Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius
vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin
Reinhold von Beckerin Turun Viikkosanomista, joiden toimittajaan hän
sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin
johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä
_Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta_, esiintyen sillä,
samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä
tohtori-väitöskirjallaan _Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta_,
Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa
oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään,
pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin Elinan surman, tarinan
Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy Laukon
kartanon omaan historiaan.
V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen
(Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen,
Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen),
päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä
kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin
runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä
kuukautta. Sen tulokset hän vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa
varten toimitettuina Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla
vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo
pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta
takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta koleraa
vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän
jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja
pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä
(1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille,
tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m.
Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä
valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä

_runosikermiä_, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän
sen _yhtenäisen teoksen ajatus_, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p.
helmik. 1835. Teoksen nimi oli Kalevala. Suomi oli saanut
kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden
korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me
nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan
32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa
Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v.
1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain
runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se
sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840
syntynyt Kanteletar, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari
vuotta myöhemmin kokoelma Sananlaskuja ja Arvoituksia. Välillä
kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee
kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja
Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään
suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna
kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin,
suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen
oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850.
Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna _kiellettiin
venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin
uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta_. Niin suuri oli
taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä
hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko
Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan
muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen
hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan
kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin
tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko
kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun
maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista
kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi

sovittaa sen murteiden taistelun, joka vuosisadan alulla oli viriämässä
eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme
yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja
vakiutti äärettömän joukon uusia ammattisanoja, joita suomenkielen
kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin.
Niinpä hän Suomen kasvistollaan (1860) loi suomalaisen
kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m.
J. Ph. Palménin _Lain-obillisella käsikirjalla_ suomalaista lakisanastoa
j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja
_Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, joka ilmestyi vihkoteoksen
muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880
valmistuneet Loitsurunot, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös
hänen työvoimillaan toimitetun uuden Virsikirjan laitoksen, hänen
toimittamansa _hyötykirjat_ rahvaan tarpeita varten, kuten _Talonpojan
kotilääkäri_, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa
(_Mehiläinen_ vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä
tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden
syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus
ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin Kalevala. Heti
ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta
maailmankirjallisuuteen.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen