Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 5

jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin
pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun
maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä
ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia
meille monta pätevää todistusta.
Kirjallisuus on aina _elimellisessä_ yhteydessä ympäröivien olojen
kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat _ajanhengestä_ ja
_kansanhengestä_ etsittävät, joita kirjallisen _yksilön_ henki on omalla
tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.
Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja
tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja
salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi

itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen
siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä
enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.
Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan täydellisesti
kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena
lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen
historian. Se oli elänyt osaksi _tieteellisenä mielenkiintona_, osaksi
paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin
1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä
kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto
jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen
patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman
valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken.
Kuitenkin oli tällä kansalla oma _kielensä_, vaikka ei korkeimman
sivistyksen välineenä, sillä oli oma kansallisuutensa, vaikka sen
ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma
kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen
hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma
vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei vielä voinutkaan sen
korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä
kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia
toisiinsa yhdistävä kansallishenki, jota ilman ei mikään todellinen
kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset
kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana
tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k.
1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko
aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme
ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.»
Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden
keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin
kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi
suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia
jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J.
L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein,

lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen
valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori,
sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen
pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli
kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita
mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin
hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen
ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa
oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän rococon aikakautta.
Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta
takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin
pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi
muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin,
kansan yksinkertaiset tavat, »terveet» käsitteet ja sattuvat puheenparret
asetettiin »turmeltuneiden» ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi
myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat
näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei
tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat
itsensä jälleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat
kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä,
suomenkieliset, tulivat merkitsemään suomalaisen
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset,
merkitsivät uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle.
Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut.
Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla
kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa
juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli
valtiollisesti menettänyt. _Ruotsinkielinen isänmaallinen runous_ oli
Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin
saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta
vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen
kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta.
Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars

Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta
kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä
isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen
kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi.
Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy
ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881),
sanomalehtiensä Saiman ja sittemmin _Litteraturblad_'in kautta, jossa
hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa
suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja
kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.--Myöskin
suomenkielistä _Maamiehen Ystävää_ hän neljännesvuoden toimitti.
Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet
ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja
liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia
kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä.
Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z.
Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan
kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä
yläluokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin
»suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se
tapasi pian »ruotsinmielisen»