Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 4

(k. 1808)
väitöskirjansa vuoksi _suomalaisesta taika-uskosta_. Kummankin
heidän teoksensa ovat latinankielisiä.
Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista
professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se
myöskin toimittamissaan Turun Viikkosanomissa julki lausui ajatuksen,
että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias
Lönnrotin elämäntyölle.

8. Suomalaisuus.
Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen
keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös
sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme suomi,
jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu
kirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisessä_ suhteessa oli kansamme
siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin kansallisessa,
sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian
suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan
enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat.
Myöskin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen.
Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus
Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen

muodostumaisillaan.
Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen
sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain,
jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli
voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein
myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä.
Siinä, joka samalla Suomen _oppinutta säätyä_ edusti, säilyi kuitenkin
siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se
sivistyneiden säätyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta
1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen herätys_ siitä lopun teki.
Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää
suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja
kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian
kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat,
joista _voitonhedelmät_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta
joiden tappiot sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja
ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721)
olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta
katoamaan.
Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli
kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen
kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet
mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta,
ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä.
Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen
_suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi,
laiminlyödyksi maakunnaksi. Oliko ihme, että monet suomalaiset
itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja
tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä
siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä
ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi
vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan
perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on
valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi
vastustaa. Eikä ruotsalainen sivistys enää tuntunut edes vieraalta

Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat
olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin
sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä suomalaisena sivistysalueena,
näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin
tuomittu häviämään.
Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset
kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka
meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.

I.
ROMANTINEN AIKA.
(1835-1870.)

1. Realismi ja romantiikka.
Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa,
havaitaan yleisiä _henkisiä virtauksia_, jotka käyvät maasta maahan,
kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä
muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun
europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois
olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee
takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksilön oman
_sisäisen tunne-elämän_ hämärille, itsetiedottomille alkulähteille.
Realismi taas viihtyy _nykyisyydessä_ ja todellisuudessa, etsii aiheensa
ympäröivästä, kuohuvasta _ihmis-elämästä_ ja pysyy itsetietoisen,
erittelevän _järjen_ piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä
ominaisuuksia ovat herkkä tunnelmapohja ja laaja, lentävä mielikuvitus,
realismin taas kylmä, valikoiva huomiokyky ja säälimätön
_sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään
käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on
suorasanainen esitys.
Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös naturalismiksi.
Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m.
symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä
yhteyttä selittämään.
Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata

kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa,
samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän
yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun
yhtyvät, syntyy klassillinen taide, joka tyydyttää sekä ihmishengen
romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä
tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.
Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me
nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan
ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870),
samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias
Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi
nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että
kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala
mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa
_välimuotoja_. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat
määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden
_pääominaisuuksiin_, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset
vivahdukset.

2. Kansallinen herätys.
Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien
olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on
samalla ympäröivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niitä
muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja
kohoaa taivahille ja lankeaa