Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 3

Akseli Gottlund
(1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän
suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan.
Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen
Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset
Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja
Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.
Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik
Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman
Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä Ruunulinna, eivät
kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v.
1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen
mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman
huvinäytelmän Tuhlaajapoika. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä
aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.
Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tietosanomat,
ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen
toimittamana.

6. Kansanrunous.
Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista
tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja
omalla _8-tavuisella, trokeisella_ (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka
omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä
_säveltaiteen_ kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti
vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen, joista uudempi käyttää
myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.
Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä
päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko
varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja
perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain,
keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi

v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen
sananlaskukokoelman, jonka keräämistä jo ennen historiallisena
runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta
keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista,
m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen
tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat
1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius
vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund,
Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.
Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan
sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten
rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja
täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia
kuin _Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu_ y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi
kansanrunoutemme jatkunut rekilaulujen ja arkkiveisujen muodossa,
jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös
monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.
Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa
muodostavat kansanrunoilijat, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka
1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena
esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä
itsetietoisuudesta.
Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840),
»Vihta-Paavo», joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan
saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan
kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti
Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki,
samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä.
Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin
valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.

7. Kansallinen tiede.
Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän
aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen
piiriin:
1) Suomalaisen historiankirjoituksen, jonka vanhin muistomerkki on

ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin
latinankielinen Piispankronika. Latina pysyikin sitten kansallisen
tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan
isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa
Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka
kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman
leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava.
Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään
vastavaikutuksenaan myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.
2) Suomenkielen tutkimuksen, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies,
Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649
julkaisemallaan suomen kieliopilla. Suomenkielen oikeata
ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä latinankielen
ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti
pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla
syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli kreikan ja heprean
sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä
saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa
Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen
sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius.
Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli
kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen
kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt kielioppi
todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, _Suomalaisen
Sana-Lugun Coetus_ (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama.
Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja» käytännöllistä tarvetta
varten ilmestynyt.
3) Kansanrunouden tutkimuksen, joka pian laajenee tutkimukseksi
muinaissuomalaisesta jumaluustarustosta ja esi-isiemme koko
pakanallisesta maailmankatsomuksesta. Sen ensimmäisenä tuotteena
on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema
latinankielinen väitöskirja Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista, joka
samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta
ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.
Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel
Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki
vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen

historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin
piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen
kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan Suomalaisesta
runoudesta (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla
syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai
aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä
yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten,
vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan suomenkielen
murteista tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin
tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti
mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden
kipinän vireillä-pysymiseen.
Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k.
1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen Mytologian ja
arvoituskokoelman, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist