Suomalaisen kirjallisuuden historia | Page 2

nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin,
painattamatta.
Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei
hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle
toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla
kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642
julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava.
Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta
asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli
Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa
(perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan
laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.

4. Hengellinen kirjallisuus.
Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu
suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin
tämä ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat.
Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik
Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja
koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä
julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun
opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius, heprean
ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik Hoffman,
Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra.
Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä
raamatunkäännöksistä.
Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat
tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.
Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten,
Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun
piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580)
toimittaja taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.
Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun
kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus,
sekä vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset.

Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi v.
1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen
suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886.
Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella
muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan
kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi
muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen
on alun toistasataa virttä muovaellut.
Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren
_Etkös ole ihmisparka_ tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku
Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun
yliopistossa.
Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen
raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen,
noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.
Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden
tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen
kertomarunoelma Ilolaulu Jesuksesta. Sen 29 laulua ovat vanhan
kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista
ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.
Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset:
Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham
Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa
Sionin juhlavirret (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa
Antin v. 1790 toimittamat Hengelliset laulut (»Pikku Sioni») ovat
meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta
laulukirjallisuutta.
Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus
veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.

5. Maallinen kirjallisuus.
Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi
tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja
valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet
kolmeen päälajiin jakautuvat:
1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote
meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen

v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat
Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten
omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m.
Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan
Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa.
Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat
tapaukset löysivät runoilijansa.
2) _Tilapää-runous_, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota
myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s.
merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden
leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat
virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja
matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin
merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana
mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema _Vähäinen
Cocous Suomalaisista Runoista_ on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin
vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen
runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista
mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen
veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies,
jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin
Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.
3) _Kansaa-valistava runous_, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat
tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema _Huoneen-Speili_ ja
Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa
ylösajattelema» Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).
Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen,
jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän
kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla
runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden
auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän
poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman
muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja
jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä
kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä,
ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855),
jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun

kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon
mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen
muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet.
Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja _Pila
pahoista hengistä_, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava
suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle