Soitto on suruista tehty | Page 3

tuomiolle
Vaativaiset
sieluani kurjan!
Silloin ajattelin uudestansa
Sanoja, joit' olin eilen
kuullut;
Niiss' oli lohdutusta syntiselle,
Kurjimmalle
anteeks'antamusta,
Kun Hän luokseen kaikki kutsui kurjat,
Antoi
anteheksi armoisesti
Naisillekkin syvään langenneille.
Silloin
syntyi usko sydämmeeni:
Rukoilin ja kiitin Jumalata,
Joka armon
ikilähtehestä
Voitehet nyt lievittävät laski
Sielun haavoilleni
polttaville.
PILATUS:
Oi, sa autuas -- minä katala
Kautta rikostein kaiken särkenyt
Olen
toivonkin mahdollisuuden.
Monet veriset, raskaat rikokset
Elämäni
tietä synkistyttää.
Ristiinnaulitsin Pojan Jumalan,
Se on totta teko
kauhistavin.
Mutta rikostein on se kukkura,
Loppukehitys sielun
paatuneen.
Galilealaisten murha julma,
Moninaisimmat virka-uralla,

Sotilaana myös tehdyt vääryydet
Painaa sieluain; kaikki nousevat

Korppikotkat kuin raatelemahan

Kurjaa sieluain, enkä väistyä

Voi, en paeta, vaan Prometheys
Kuni kytketty teräskallioon

Korppikotkan' antaa joka aamu
Uuden maksansa yöllä kasvaneen:

Petolintu julma teräskynsin
Iskee, repelee, syö ja maistelee,
Kuni
Lucullus herkkupöydässään;
Niinpä sieluain synnit polttavat

Ahnahat kuin pedot raatelevat.
PROCULA:
Sitten onnellisna, autuaana
Elin, kunnes murha-aikehista

Juutalaisten kuulin kuiskattavan.
Mutt' en tiennyt, että aikoisivat


Vedota sun tuomiohos tässä;
Enkä yönä sinä onnetonna
Aavistanut
rikostyötä mustaa,
Herran pyhän kiinniottamista.
Nukuin
linnassamme untuvilla,
Yöhyt rauhaa henki ihanainen.
Mutta
unessani ilmestyvi
Eteheni Herra kärsiväinen
Kruunattuna
orjantappuroilla,
Ruoskittuna, vertavuotavana,
Kuni pahin rosvo
surmattava.
Oi, ma kauhistuen alas vaivuin,
Mutta Hänen
katsehensa hellä
Kyyneleistä katsettani kohtas,
Ja Hän lempeästi
lausueli:
"Sinun kannan syntiesi kuorman."
Voi, ma tunsin tuskaa
polttavinta:
Täytyikö mun syntieni tähden
Hänen, ihmisistä
puhtahimman,
Jumalaisen kärsiä? Hän silloin
Käänsi kasvot verta
vuotavaiset
Minuhun ja rakkahasti virkkoi:
"Verein sinun sovintos
on uhri,
Sinull' anteeks'antamus ja rauha."
Siitä iloitsin -- vaan
tuokiossa
Näin sinun Hänet tuomitsevan
Kuolemaan ja kansan
raivokkahan
Ristiinnaulitsevan Hänet, pyhän.
Yöhyt musta peitti
auringonkin,
Maahut järisi ja vuoret halkes' --
Kansa parkui
paetessaan kurja --
Lyöden rintoaan -- ma peljästyen
Heräsin ja
sanan sulle laitoin
Kiirehesti, koska sain ma kuulla
Että Herra oli
edessäsi
Tuomittavaks' annettuna aivan
Kuten olin uneksinut koito.
PILATUS:
Metallia hehkuvaista kaadat
Sydämmeeni -- mutta jatka, armas.
(Vaipuu pitkällensä).
PROCULA:
Sanan annettuain saattajalle,
Näin vielä unta uudestansa:

Seisoin
yöllä aivan pimeällä
Öljymäen sulorintehellä,
Silloin kuulin soiton
suloisimman
Taivahasta, mikä sielun nosti
Ylös maasta, kuni
kotkan siivin,
Taivahien taivahisin asti.
Samall' äänen kuulin
voimakkaimman,
Joka värähytti sydäntäni,
Särki kalliot ja haudat
aukas',
Kutsui kuollehetkin elävinä
Esiin haudan varjo-kammioista.

Pilvet repesivät taivahalla,
Valo tuhansia auringoita
Kirkkahampi,

koitti iki-aamu:
Heleästi loisti Herran haamu
Pilven säkenöivän
keskustassa,
Josta jyrinä ja leimaukset
Kävi halki äärettömyyksien.

Henget säteilevät kirkkautta
Häntä ympäröivät palvelevat

Lukemattomat ja voimalliset.
Kansat kutsuttikin tuomiolle:
Syntiset,
nuo julmat paatunehet,
Alas ikituleen tuiskuvahan
Vajosivat --
mutta autuahat
Puvun puhtahamman aamukoita
Saivat sekä
sädehtivät kruunut
Valtakunnass' ijankaikkisuuden.
(Katoo).
PILATUS:
Mihin jouduit, Procula sa armas?
Miksi pakenit, sa haamu kallis?

Tule takaisin, oi, älä jätä,
Procula -- oi, elämäni, viivy!

Oi, ei viivy -- palaja, ei kuule!
Julma kohtaloni lähestyvi.
Huu! Ken
tuolla? Herodes ja Kaifas!
Julma Juudas! Miksi lähestytte?

Sotilahat -- ristiinnaulitsijat,
Pilkkaajat -- ja Tiberius -- Sejanus --

Katsehenne veren jäädyttävi!
Oi, Pluto -- Jupiter, syökse, syökse

Tulisilla vasamoillas alas
Nämät mustat henget! uh! ja tuolla

Galilean miehet verissänsä!
Älä katso minuun, julma rosvo,

Barabbas -- oi miksi tungeksitte
Lähelleni? Pois te pahat henget!
--
Voi! ma vaivun -- alas -- Tar-ta-ro-hon
Sinne -- iki-heh-kuva-han
vai-i-vun.
(Kuolee).
PIISPA TUOMAS.
HISTORIALLINEN RUNOELMA.
I.
(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).

TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla,
katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):
Tää kesäpäivä ihana
Muistot herättävi hengen
Raskahat sulo
Suomesta.
-- Oi, josp' oisi ollut aina
Tekemättä teko musta!

Muistan kuni eilispäivän
Ajan kauniin -- veri kiehui
Rinnassani,
riehui into:
Tahdoin tehdä mainetöitä.
Takaisin oi jospa voisin

Saada kulta aikakauden,
Jolloin eessäni elämä
Kaunihina kangasteli:

Tilaisuudet tulevaiset
Toivon valo kirkasteli;
Ruusuhohde
maailmalla
Sydän täynnä tunnelmia!
Silloin olin Rantamäen

Kaunihissa kartanossa.
Oi, ne Suomen metsäseudut!
Mikä hiljainen
humina
Suloisessa siimeksessä,
Tuulen hiljaa huojuttaissa
Kuusia
ja koivupuita;
Käen kultaisen kukunta
Helkähdellen harvallensa,

Kuni kellot juhlalliset
Kutsuvana kuulemahan
Jumalamme
ilmoitusta.
Siellä eläisin ikäni,
Kuolisin sen kansan tähden,
Jos
vain voisin hyödyksensä.
Omituinen, itsenäinen
Luonne kansan on
todella,
Mutta mieltä kiinnittävä:
Luja, syvä, uskollinen,
Kova
niinkuin rautatammi,
Mutta hellä ja hymyvä
Myöskin, kuni
aamurusko,
Mikä maata suuteleepi,
Havahuttaa luonnon kaiken

Yösen pimeän jälestä.
Niinkuin honkien humina
Suomen metsän
syvyydessä

Illan rauhaan nukkuvaisen
Luonnon kesäisen povella,

Niin on luonne suomalaisen:
Tyyni, mutta tuntehikas,
Hiljainen
ja hehkuvainen.
-- Siellä istuin itsekseni,
Mietin suuria tekoja.

Aina meitä uhkaeli
Venäläinen vainolainen;
Suomen sukuiset
samalla,
Heimo hurja Karjalaisten,
Jotk' ei onnettomuudeksi

Ymmärtäneet olevansa
Samaa verta veljiensä
Hämäläisten,
Suomalaisten.
Heitä vastahan herätin
Ristiretken, ritareita
Sekä
suuren sotajoukon
Saaden Eerik kuninkaalta,
Paavin käskyä odotin,

Tietoa ja määräystä,
Kuka retken johtajaksi.
Silloin -- ulkona
kävelin:
Oli kuuma kesäpäivä;
Laihopellot lainehtivat
Viljavina
vainioilla;
Tuuli hiljainen suhisi
Metsässä, ja ruohokossa

Surisivat iloissansa
Luonnon pienimmät itikat.
Juuri silloin
saapuvaksi
Näin jonkun ratsastajan
Viljavainion perältä:
Kirje

paavilta tulevi,
Sinetillä suljettuna
Pergamentti-kääry kallis.

Kuinka kiehahti vereni!
Kuinka silmin ahmivaisin
Luin sitä
määräystä!
Mutta siinä mielestäni
Oli vähäisen vajava
Käsky,
eikä selvitetty
Kyllin suorilla sanoilla,
Jotta saisin johtovallan

Ristiretkellä pyhällä.
Silloin henki pimeyden
Kuiskutteli sielussani:

"Lisää tuohon yksi sana --
Tahi kaksi -- selvemmäksi
Käypi
kaikki -- eikä tässä
Mitään pahaa" -- kirottua
Ääntä ensin
vastustelin,
Mutta viimein -- kurja raukka!
Tottelin -- ja nopeasti

Piirsin: "_duce Episcopo_".[1]
Tehty tekemättömäksi
Nyt ei muutu
-- Jumalani,
Armahda ja anteeks' anna,
Nosta kurjaa sieluani!

Sitten riensimme sotahan.
Oi, niin täynnä toivehia!
Suuri laivasto
vesiä
Suomen lahden viiletteli,
Kuni parvi joutsenia.

Valkopurje-purtosemme
Lensi lokkien keralla
Sinervillä lainehilla

Myötätuulessa tohisten
Päivän kirkkahan valossa.
Monta miestä
miekallista,
Monta uljasta urosta
Oli sotisovassansa
Valmis
miekan mittelöhön.
Mielessämme kuvitellen
Voiton kultaisen iloa,

Nowgorodin kukistusta,
Suomen kirkolle ihanan
Rauhan ajan
alkavaksi,
Nevan luokse luontelimme,

Maalle nousimme rutosti.

Pian näkyi vihollinen,
Ratsujoukko eellimmäisnä,
Keveä ja
harjoitettu
Taistelussa Mongooleja
Vastaan Keski-Venäjällä,

Missä oli murrettuna
Sotajoukko Batu-kaanin,
Dshingis-kaanin
jälkeläisen,
Jota palvellut Venäjä,
Kuni suurta kaaniansa.
Tämän
voiton saavuttanut
Jaroslaw -- ja Aleksander
Vesa uljas Jaroslawin,

Johti joukot vastahamme.
Moni-kymmentuhantiset
Laumat
laajoilta aroilta
Lainehtivat edessämme:
Pölypilvi taivahalle

Nousi silmän kantamalta.
Suuri rintama urosta
Varuksissa
välkkyvissä,
Joihin aurinko kuvansa
Loisti -- näky häikäisevä

Nevan rantahietikolla.
Myöskin meidän joukossamme

Kolmekymmentä tuhatta
Oli uljasta urosta,
Rintajoukko ritareita,

Joitten kiiltävät kypärät,
Vaskipuku paistavainen
Välähteli
liikkuessa,
Kuni leimaus salaman.
Asemamme valitsimme

Ischoran ja Nevajoen
Tekemässä kulmanteessa,
Jottei voitu
kiertämällä
Meitä estää palaamasta
Laivoihimme tarvittaissa.


Uljas miel' oli urosten,
Ilo säihkyi silmistämme,
Nähdessämme
vihollisen
Taajat parvet tasangolla,
Jossa uskoimme olevan

Meille voiton valmistetun,
Tasapäässä tappelussa
Sekä koston
kohdannehen
Näitä kirkon sortajia.
Pyhän Neitsyen nimessä

Ryntäsimme -- ritarimme
Kaasi maahan Venäläistä
Kuni niittäjä
norossa
Kaataa nurmen nukkapäätä.
Mutta lauma vihollisen
Aina
täytti aukot -- uudet
Riensi sorretun sijalle,
Veres joukko
uupunehen,
Kunnes joukkomme, alati
Ahdistettu, uuvutettu

Peräytyi -- voi, se julma
Hetki! Vielä tunnen tuskan
Sydäntä mi
kouristeli,
Poltti luita, ytimiä,
Nähdessäni sotajoukon
Äsken
voittamattomaksi
Arvatun jo hajoavan,
Vihollisen yllättävän

Osastoita, tuhoavan
Siivet rintaman sivuilla,
Sekä käyvän ylpeänä

Päälle sorretun, tuhotun --
Kaikki oli menetetty!
Ainoastaan
yöhyt esti
Vihollisen voittamasta
Meitä luona laivojemme,
Joihin
jäänehet pakeni.
Haudattua kuollehemme,
Verhoss' yöhyen
hämärän
Purjehdimme surumielin
Pitkin aaltoja takasin

Suomehen ja Ruotsinmaalle.
Näin