Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 8

sanotaan niinkuin meitäkin,
mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat tuhlaavasti
tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja harvinaisimpia
lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin ainoastaan
jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta
yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat
mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään
huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme,
meidän kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan
siihen ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on.
Oi, alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte
halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää
ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa
kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista
sanaa teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on
vihamielisiä valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille
lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja
syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat,
häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä,
haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän
varomattomasti astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät
mustia verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat
sidottuina, eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaan
yksi taika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja
suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen nöyryys!
Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassa Bonnin kauniissa

kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista, kiitollista
ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas mies. He
olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa juuri vietti
jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli kumartuneena hiljaisen
kaunistetun armaansa luokse ja sitä katsellessansa hänen vieno
muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat
tähtien kanssa ja länsituulonen suuteli puiden lehtiä, niin että ne
hekumasta vavahtelivat. Kaikki laulut ja helkytykset alkoivat
nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan, hopealla huolitetun
Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto kumisteli lämmintä ilmaa.
Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas
ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka
kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset
olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! -- Eivätkös palavimmat
halumme mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"
Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat
syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa
voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle
päälaelle ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas
uneksija! Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan
voipumuksessa, mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja
koroittavat äänensä kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"
"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?"
kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen katseen
hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.
"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee kauniinta
maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla täällä alhaalla,
mikähän lienee jumalain loistavin lahja ponnistelevalle, haluavalle
ihmissielulle?"
"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta,
sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta
monta vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu,
armas, ja auta minua!" -- Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen,

kumaraiseen olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja
jonka talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet
haihtumattomina.
"Kaunein, loistavin on tietysti valo, armahaiseni!" oli vanhuksen
vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut
nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän
kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli
ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja
likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko
sielunsa riemahteli.
"Valoko?" -- huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät
niin eriskummallisesti, -- "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja
ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus;
mutta valo ei ikinä ole korkeinta! Valo ei ole elämää."
Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig, sävel on
kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli isän kauniita
lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona pianon luona
istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti viserteleviä lintuja, ja
satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista kevätvierasta tummassa
lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita ihmisääniä, jotka niin lempeästi
hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.
"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu
hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä
kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat; sävel
ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen olemus;
mutta eipä kuitenkaan korkeinta! -- Äiti, äiti! etkö sinä sitä arvaa?"
huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen armaan
eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin
oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä
odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa
vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti
siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen nuorelliselle
päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen tummissa,
tuuheissa hiuksissansa.

"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa rintoihinsa:
"korkein on rakkaus."
Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja
kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä.
Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla,
äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis,
rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on
voima, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä
tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. -- Jumalat,
jumalat, sallikaatte minun saada