Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 7

hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä

kerran salavihkaa vilkaisi yksinäiseen rukoilijaan.
Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna,
armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa
mailmassa ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua
lempii, ja paranna rintani kivut!" -- Silloin ikään kuin olisi utuhuntu
revennyt hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon
salama sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui:
"kanna minun äärettömille tuskilleni otollinen uhri, ota minulta nuo
julmat, jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja
ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini
verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."
Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo
puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli,
kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä. Ainoastaan
ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat, silmänsä
leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy; juoksunjalkaa riensi
hän Neapeliin takaisin.
Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon
paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän
vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana
vastakohtana viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja
taas he pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja
miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut
polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen
innostuneet silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään
paperilehteä ja kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia
merkkejä. Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino
Lauretta melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja
tulinen Lucia kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista.
Vitkalleen läksivät sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski
tuoksuvan orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan
tuntemattoman jalkoihin.
Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista
henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia

estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi,
lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat
yhä kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen
kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.
Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen
kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine
tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti
elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan,
hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat;
sillä pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa
ja tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä
päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda
erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen minulle
laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minua uhrin edeskantamisessa?
Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle palkaksi
luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen toteenkäymistä!
-- Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää lupaustani:
veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän ristiinnaulitun
kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä ihmeistä, jotka
madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi suostumustansa,
mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen, ja suuri,
polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta pilvestä.
Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin
saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia,
orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva
katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti
vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella: "o
pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"
Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain
naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he
lauloivat sanat:
"Stabat mater dolorosa Juxta crucem lacrimosa, Dum pendebat filius".
(Murehella haikialla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan.)

Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut
ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon
vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen
pyhyyden edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja
vuoti alas jokaisessa sointeessa.
Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä,
sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti
odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun
kaikuivat nämät sanat:
"Quis est homo, qui non fleret, Christi matrem si videret In tanto
supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoita Vuodattane katkeroita Tätä huolta nähdessään.)
Suom. A. Oksanen.
Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä
lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti
murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen
liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät,
sulivat, noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta,
ja heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.
Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat,
raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli, tuo
hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi
hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen
ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde
kokoonvaipuvan kasvoille; -- Giovanni Battista Pergolese oli
kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut,
jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen
kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis,
jonka uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää
Vescoraton viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka

rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin
huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan
raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen
lempiväisen sydämen puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi
rukoilevalle: vienon, vaaleanverevän Laurettan maallisia jäännöksiä.

LUDVIG VAN BEETHOVEN.
Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka ovat
meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi