Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 9

tämä hurmaava voima, suokaa se
minulle ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana
ja kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo,
rakkaus, -- mitä en tarvitse! -- Teidän lahjastanne minä alttiiksi annan
kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet ja
tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää
minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle
ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki
pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaan
yhtä mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun
voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani,
ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja
minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä
mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; -- ja rakkautta? -- oi, ketä
jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" --
Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta
hillittömimmän ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä!
Mikä jumala voipi häntä vastaanseisoa?
Mutta syvä arkuus värisytti juuri kuin kylmä kauhu lempiväin naisten
sydämiä: sisaren poski vaaleni ja äidin silmä täyttyi kyynelistä. -- Pilvi
hajosi kuun edessä, tuima öinen tuuli nousi äkisti; kukat huumoksissaan
ummistivat kupulehtensä, suhina ja tohina, värinä ja vavistus kävi
kautta koko luonnon ja säikähytti lepäävää maata kuin paha unennäkö;
tummat varjot laajenivat ja pitenivät; yöpöllön ilkeä kirkuna riekui kuin
pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lentää rapistelivat sinne tänne.

"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan tätä yötä
murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itseänsä. Ääneti ja
huokaillen saattoivat tytär ja tyttärentytär häntä huoneen suojaan.
Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen yökautta pimeän
lehmuksen alla ylellisessä autuaallisten tunteiden ja ennustavain
aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen
painoisia, putoeli hänen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleitä.
Ja vaan joitakuita kuukausia myöhemmin, vuonna 1792, lähti Ludwig
van Beethoven tutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja
odottavaisena mennäkseen silloin niin loistavaan Wienin
keisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtava luomisvoima, pysyi
hänellä -- senhän me kaikki tiedämme -- vähentymättömässä loistossa,
niinkuin ei kellään muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen
hengenvetoon asti: sävelaaltoja syntyi hänen käskystänsä, ja leikiten
laski hän niitä käsistänsä vierielemään, huolimatta siitä, josko ihmiset
notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta
itkivät ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio, overturit,
sonatit, hänen kalleimmista jalokivistä kutomansa teokset, kirkkaat
virsihelmet, kaikki ne ovat hänen taivaita tavottelevan luomismahtinsa
tuotteita. Mutta pieni maa, jota hän oli ylenkatsonut, sulki suuttuneena
häneltä vähitellen kaikki kukilla koristetut ovensa, ja ylevän vakaiseksi,
samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, kävi hänen yksinäisyytensä.
Pimeä haltija koski kylmällä kädellään vahingon ilosta ilkkuvana hänen
korvaansa; ja siitä päivin ei mitään sointoa ulkomailmasta enää pääsnyt
hänen suureen ja kuitenkin niin herkkään sieluunsa. Ei mitään lemmen
taikakukkaa pudonnut hänen tiellensä; ja lopulta sammui maan armas
valokin; synkkä yö ja haudan hiljaisuus ympäröivät sitä
masentumatonta jättiläisolentoa. Kaikki hänen rakkaansa olivat jo
aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat kädet taluttivat saamatonta,
kuninkaallista vanhusta; vieraat kädet tekivät hänen viimmeisen
vuoteensa. Ja kaikki nuo pistävät vaivat, joita hänen maallinen olonsa
tuotti, paino hän herkuleellisilla voimilla syvälle vahvaan rintaansa
takaisin, kaikki haavansa hän salasi mailman silmiltä; ei milloinkaan
tuo jalon ylpeä päästänyt ainoatakaan valituksen ääntä; mutta ei hänen
myös koskaan nähty naurahtavan.

Mutta ne, jotka häntä tunnustavat, ihmettelevät, rakastavat, varmaankin
havaitsevat sen epätoivon parkunan, joka hänen mahtavissa töissänsä
haltiakkaasti pauhaa ja mieltämme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli
jättiläisluonteen ikävöiminen halveksitun rakkauden perään, yksinänsä
valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat hänen
vieressänsä niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka siellä
täällä lennähtävät hänen luomishenkensä loistokuville, ne olivat
kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksia valon perään, sen
maan sävelten perään, joka häntä kantoi ja jonka hän kerran
uhkamielisyydessään työnsi pois luotansa.
Ja hirveästi, leppymättömästi piteli se häntä kiinni, tämä kostava maa,
kunnes iltasella 26 p:nä Maaliskuuta v. 1827, käsi kädessä maan
kevään kanssa, myöskin ijankaikkinen kevät tulla tuhutteli yksinäisen,
uhkean sankarin luo. Loistavimman lennon jäykät siteet heltisivät,
sielun vankihuone kukistui kokoon! -- "Äiti, Äiti! nyt minä tahdon
uneksia ja levätä! Minä olen väsyneenä luomasta ja valvomasta!"
huusivat kuolevat huulet.
Mutta tuolla ylhäällä ijankaikkinen valo, ijankaikkinen sointo ja
ijankaikkinen rakkaus taivaallisessa yhdistyksessä huomaansa ottivat
suuren päästetyn ihmissielun.

HARMONIKAN KEKSINTÖ.
Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia;
niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin
kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun
iltapäivänä palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä
kulmahuoneessa, kuin suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa
yrmeälle talvelle, joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain
lumihöytäleitä ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin
kahleittu karhu. Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän
kaupungin; ainoastaan S:t Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan
jättiläisrakennus vielä puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon
sakean sumun ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja

taistelivat jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli
myös hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas,
leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään väliin
myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.
Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan
kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli
mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia, vaan