Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 6

ahtaasen vankihuoneesen
tuomitsemme, että ne meitä huvittaisivat viehättävällä laulullansa,
kuulevat kuusen tenhohuudon ja lyödä räpähyttelevät vienosti valittaen
ja halusta huolehtien siipensä varsin haavoille vankeutensa armotonta
häkkiseinää vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti
ihastuttavalta laululta, huomaitsee hämmästyksellä vaikerruksen, joka
pienen vangin rinnasta ulos pusertuu, ja siellä täällä joku lapsi, joka
kirkkaan jouluyön hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii
sääliväisesti lemmikkinsä vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa
häkin läpi aroilla lemmekkäillä silmillänsä.
Virvatulet, jotka syksyisistä pahanelkisistä pilatöistänsä väsyneinä
rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat metsän poikki
käydäkseen tiheään kehään kuusen ympärille; mutta tämä hehkuu ja
hohtaa ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi
kimeltelee niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppivät ja
heilahtelevat ihmeellisten sävelten voimasta; keltasirkut, tiaiset,
käpylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielevät harakat ja
varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat täällä jouluhartauksissansa,
kuuntelevat ääneti ja uneksivat, silmät puoliummessa, auringon säteistä
ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi yht'äkkiä ravistaa oksiansa, ja
kaikenkaltaisia oivallisia siemeniä, pieniä viehättäviä hedelmiä,
herttaisia lumihiuteita kuin tähtikukkasia putoilee ja laukuilee alas,
ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi, kuinka ne riemahtelevat, nuo
luontokappaleet, hullunkurisesti tunkeilevat kuusen ympärille sitä
hyväilemään ja kiittämään! -- Hellämieliset keltasirkut ja tiaiset
visertävät halusta, varpuset tahtovat kiittää, vaikka vielä nokka on
täynnä kaikenlaisia makupaloja; kaarneet ja hurjat käpylinnut varsin
yllättävät puun hehkuvilla lempipuheillansa, niin että se on kuuroksi
tulla koko pauhusta, ja siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja kärpäset
kiitosvirttänsä, ja sammal kohoilee lumen alla, ikään kuin olisi kevät
siihen hengittänyt; paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja
varvuilta valahtelee kyynelvesiä. Mutta soreat hongat ja tanakat männyt
saattavat hiljaa ryhtyä onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina

selkeään huomispäivään asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta
ylhäältä taivaasta tätä autuaallista joulunviettoa metsässä.

STABAT MATER DOLOROSA.
"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte
kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse
tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia
läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna
vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine
kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso riippui!
Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava,
pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti),
se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara maan ylpeälle
rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta valomerestä, sinne
tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu ympäröitsi
sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin viiniköynnösten
ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita käsiänsä ja
viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli niitä suuria
kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen
verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt tämän
ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua
pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden
laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja
öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten
puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva
madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän
kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta
hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan
paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi hyvin
ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden
täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan
kiven pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa
riippui voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot

piirteet olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis
voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään
kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä
näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena
tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin
tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä
ilmoisna ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin
raskaina, silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei
taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat
tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja
suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät
hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas vaeltaja
tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi notkistui.
Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies
heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset
olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä,
heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti hän
ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja häntä
värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian enkelinmuotoiset
kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja säikähti semmoisen
summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys täytti hänen mielensä;
tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka
viileskelivät ahdistunutta äidin sydäntä; tuntui, kuin kovat
kivikyyneleet silmäripsillä olisivat ääneensä huutaneet armahtamista.
Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana hän oli tähän tullut, katosi
tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden rinnalla; kaikki valitukset
tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin; hän unhotti kalvavat vaivat
omassa povessansa ja kallisti päänsä nöyryydellä. Silloin kuului
ilmassa heleä, herttainen Ave Maria, kahden suloisen naisäänen
laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan äidin madonna armoissaan
oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle
jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista
olentoa, toinen varreltansa rehevä ja uhkea, uljassilmäinen ja
vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea, tummasilmäinen, lempeän ja
viehättävän muotoinen. He laskivat hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan
juurelle, rukoilivat