Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 5

olikin aurinko häntä herättämässä: se
suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita
poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat ujoillen
ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli kaikellaista
salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset kiitivät
mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden
sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat
vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa,
pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen
puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen
huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri
ruohokkoa: se oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten
vartijain kuolleet ruumiit.
Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon
korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän
riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein
omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa keskuuteen,
laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman sisarensa,
taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "Fanny," sanoi hän, "nuo
lehdet kertovat sinulle Pelixisi kesäyö-unelman; kuuntele niitä hetkinen
malttavaisesti!"
Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu
mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän
on viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka
nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena; hän
sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa
tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me
notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme
kuumin kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa
ja koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen
lepäävään käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon
jaloa ja ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu

meidän sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös
kaiken sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen
unelmansa muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa
ikävöiminen on viihdytetty!
Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen.
Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi
maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa
silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain
tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan taivaasen; --
mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen:
"miksi?"

JOULUJUHLA METSÄSSÄ.
Onkohan ihanampaa puhekieltä täällä alhaalla -- jos ehkä eroitetaan
kahden rakastavaisen sulokuiskeet -- kuin tuoretten lehtien havina
kauniissa metsässä? Totta tosiaan, lystikkäimmän ja reippaimman
veitikankin sydän heltyy ja hän pysähtyy edelleen astumasta, kun
herttaisena kevätpäivänä nuoret, heleät puut, ihastuksesta väristen,
puhelevat keskenänsä, kun kaikki ylt'ympärillä hymyilee ja kuiskii.
Vaeltaja heittäytyy ruohokkoon, niin että tuoksuvat vihannat aallot
hänen päänsä yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat hänen huuliansa
suutelemaan ja hän kuunnellen katsahtaa viheriäiseen lehtitaivaasen,
uneksien kodistansa, isän ja äidin sydämestä ja armahisensa silmistä.
Leppeissä lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, viehättävän
koivun puoleen, varsin tärkeitä asioita on suoralla pyökillä väkäiselle
jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta lörpöttelee
lepäämätön haapa. Elämä, hekuma käy kautta koko metsän,
ihmeellisesti virkistävänä ihmissilmälle ja vaikuttavana
ihmissydämelle.
Mutta keskellä kaikkea tätä uhkuvaa hekumaa seisoo äänetön tumma
puu, joka ei voi puhua eikä heleillä lehdillä leikkiä: se on kuusipuu
pienine pistävine neulasineen. Rakastaen levittää se käsivartensa,
kateutta ei asu sen sydämessä, mutta se katselee niin suruisena, Ikään

kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiväin lasten joukossa seisoo se
lehtikoristeellisten puiden keskellä. Harvoin kyllä joku lintu
matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin
hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti
houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten. Eivät mehiläisetkään ja
kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon,
yksinään seisoo kuusi keväällä, yksin se jää loistavana kesäaikana;
vieläpä syksylläkin sen puku yksinään on suruvaatteiden kaltainen: se
on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden tähden, joihin kuolema
niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi,
kimeltelevä jääkaapu yllä, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet;
hirveästi ne riistävät alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias
löyhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heittääpä paksuja vaippojakin
koko maan päälle, ja kaikki lämpöinen elo jähmettyy sen katseen
edessä. Ainoastaan kuusipuu katsoo häntä silmiin pelkäämättä ja
naurahtelee umpimielisenä, kun mahtavalla jääkaapuisella loihtijalla ei
ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin
luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisestä alkaen
alas pienimpäänkin koppiaiseen asti, on vakaalle, kärsiväiselle
kuusellekin hankkinut palkan, joka on yhtä ihastuttava kuin keväinen
ilma ja päivän paiste.
Joulukuun neljännenkolmatta päivän yönä, josta kaikki pyhät kirjat niin
monia ihmeteltäviä asioita kertovat, sinä yönä, jota me vuotuisesti
rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielellä vietämme ja
jouluksi nimitämme, astuu taivaan enkeli alas äänettömän kuusen
luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla
kukilla. Näin se virkaansa vihitään, tuo sanomattomasta autuudesta
värähtelevä puu, ja tulee kaikista metsän puista valituksi valmistamaan
iloista joulunjuhlaa kaikille linnuille ja kaikille muille pienille
olennoille, jotka eivät voineet päästä hirveän lumivaltiaan käsistä ja
joita se vankina pitää ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista
hetkellä soi sydämiä vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen
kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ikään kuin hämäriltä
ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen äänet menevät mahdikkaina
kautta metsän, ja kaikki linnut kuulevat sen viehättävän huminan
eivätkä voi vastustella, kohottavat lentimensä ja liipoittelevat laulavalle

puulle; puoliksi jähmettyneet kuoriaiset ja sikeästi nukkuvat kärpäset,
kaikki kaikki ne heräjävät, ravistavat raskaan talviunen siivistänsä ja
kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, säveliä kohden. Ne
lintu-raukatkin, jotka me ihmiset