Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 4

pilkisteli
matalista pensaista ja puutarhan keskupaikalla lähellä lehmusta rehotti
ihana ruohokko, lahea kuin sametti. Vihantain pensaikkojen välistä
hohtivat komean huoneuksen valkoiset muurit. Oli sydänyö. Linnut
olivat jo unessa, niinpä perhosetkin; siellä täällä vielä pyrähteli kotia
kohden joku kiiltokuoriainen, joka oli viivähtänyt armaan
ruusukuningattaren luona, ja kuppuroitsi, lemmen nautinnosta
autuaallisesi hurmautuneena, kaikkien kukkain sydämelle, jotka tuota
viehkeilijää piloillaan huutelivat.
Silloin kapisi yön äänettömyydessä keveä, ravakka astunta, ja solakka,
nuorekas mies, jonka otsa oli korkea, mietemielinen, ja silmät
ihmeellisen loistavaiset, läheni lehmusta. Puun kukat huokuilivat
suloisempia hajuja hänen lähestyessänsä ja lehdet riensivät lähemmäksi
toisiansa, ett'eivät kuun etsiviltä silmiltä peittäisi lemmityisen katsantoa.
Haaveksien katsoi nuorukainen taivaan hiljaiseen sinilakeen, ja hänen
silmäyksissään pyöri tuhansia vakaita kysymyksiä tähdille, jotka
loistivat häntä kohden; miettien katseli hän sitte pimeitä puiden varjoja,
jotka niin synkeästi, hirveästi, armahtamatta lepäsivät heteillä
kukkapenkereillä, ja hän huokasi syvältä. Silloin soi äkisti kaukaa
etäisyydestä hiljainen helinä, ikään kuin mitä kevein tuulonen suutelee
herkkää ilmakannelta, ja tumman viheriäisestä ruohokosta rupesi
valaisemaan. Hopeanhohtavia usman hattaroita kohoeli maasta ja
viehättävä ruusujen ja liljain tuoksu täytti ilmat. Lukemattomia
pienoisia sääksentapaisia olentoja, joista on se puhe, että niiden
löyhyelämä kestää ainoastaan yhden yön, liipoitteli tähän
vaaleanviheriäisillä lentimillänsä ja kokoutui tiheäksi kehäksi
ruohovaipan ympärille. Tuo suloinen helinä kävi yhä äänekkäämmäksi,
hurmaavimpia säveliä virtaili ulos varsin vaihtelevaisesti, väliin
ilakoitsevina, leikkiä laskevina, väliin vaikertelevina, surkeina,
murhehtivaisina, mutta aina mieltä huumaavina ja viettelevinä,

yltäkylläinen joukko kauniimpia ruusulehtiä laskeusi nyt alas ja
jokaisesta lehtyestä nousi kevyt keijukkamainen olento, äärettömän
herttainen, hentovartinen kuin enkeli, silmät säkenöitseväiset, hiukset
pitkät kullankarvaiset ja yllä huikaisevan valkea huntu. Jokainoa näiden
viehättäväin olentojen liikehdys oli suloisinta soitantoa, jokainoa
henkäys sävelääni, ja kun ne kihertyivät hilpeihin hyppykehiin, niin sen
vapisevan ihmislapsen sydän, jonka oli suotu semmoisia ihmeitä
katsella, oli menehtyä ihastuksesta.
Kuuntelijan kauniit kasvot kirkastuivat kirkastumistaan: silmistä uhkui
taivaallinen loisto ja huulilla leikitsi autuaallinen hymyely. Oi,
jälleenpä ne herääntyivät taas, nuo hänen lapsuutensa unelmat, ne
kulkivat ohitse niikkaellen naurahdellen, nuo hänen hilpeän
mielikuvituksensa ihanat kuvat; kultainen satumailma astui esiin
kätköstänsä kaikessa entisessä komeudessaan ja ihanuudessaan! --
Silloin helkähti hopeanheleitä kellon ääniä ja hiljainen suhina veti
hänen silmänsä ylös puoleensa. Puhtaan liljan kuvusta muodostettu
valtaistuin tuli kiikkuellen alaspäin, lukemattomia utuolentoja
ympärillä löyhymässä, puoliksi kätkettyinä ihanain, outojen kukkaisten
kupuihin. Koko ilmalinnanen riippui kahdessa kuun säteessä kiinni,
juuri kuin hopeisissa ketjuissa, ja kiikkua heilueli sinne tänne.
Ruohonkorret kurottivat mieliteolla vihantoja käsivarsiansa ottaaksensa
tenhokuningattaren istuinta vastaan; ruohokon eriskummaiset vartijat
lakuttelivat viheliäisiä siipiänsä tervehdykseksi ja tervetulijaisiksi
kuningattarelle, ja se oli kuin harpun hyminää. Mutta kuningatar nousi
valtaistuimeltansa ja koski pienokaisen jalkansa kärjellä vihantaan
vaippaan. Mitään ihko ihanaisempaa, ihastuttavampaa kuin tämä
keijuisten kuningatar -- siksi häntä nimitettiin henkien valtakunnassa --
et ikinä ajatella voi: päässä kruununen kukkain kyynelistä, jotka
hohtivat kauniimmin kuin mailman kalleimmat kiiltokivet;
kuningattaren harsohuntu oli valoa, hänen silmänsä taivasta ja hymynsä
autuutta. Hän kohotti hennon kätensä, nyökähytti päätään ja nyt alkoi
tanssi. Ah semmoista tenhollista heilumista ja häilymistä, semmoista
suloista, armahista kiertelyä, kallistelua ja lennähtelyä! Kaikki kukat
lähellä ja kaukana avasivat itsensä, jokaisesta kuvusta lähti tuoksua ja
soittoa -- oi, sepä oli ihmeen ihanata elämää!

Tätä tunsi hänkin, se yksinäinen ihmislapsi tuolla lehmuksen juurella,
ja tämän taikayön hekuma painui niin kaikkivaltiaasti nuorelle
sydämelle, että se oli raukeamaisillansa, ja syvä huokaus, hiljainen
"oh!" ihastuksen yltäkylläisyydestä puhjennut, pääsi hänen huuliltansa.
Yhtäkkiä oli juuri kuin ankara tuulenpuuska olisi tarttunut noihin
hentoihin olennoihin: säikähtyneinä ja hämmästyneinä he horjuvat ja
hoipertavat hajalle; mutta kuningatar viittaa leikkijöille; vakaasti, jopa
murheellisesti katsoen osottaa hän lehmukseen, jota hän pitää
kudottuna tuhansiin hentoihin lankoihin. Keijukaiset verhoutuvat
huntuihinsa ja lähenevät vapisevaa nuorukaista, jonka oikea käsivarsi
on puun ympärille vyöttynyt, ikään kuin tuo vakainen ystävä, joka jo
tässä suojelee hänen rakkaita vanhempiansa ja niiden vanhempia, voisi
häntäkin varjella mahtavalta tenhomailmalta. Kuningatar heijailee tulla;
"sinä olet kuolemaan vihitty," laulaa hän, "sinä armas, runsaasti
siunattu maan lapsi, pääsemättömästi, armahtamattomasti! Ei kukaan
kuolevainen saa rankaisematta katsahtaa henkien elämään! -- Sinun
täytyy nyt huolla! Sinun loistoelosi on sammuva, äkisti, ihmeellisesti,
suloisesti, niinkuin tähti sammuu, loistavampana jälleen ilmestyäksensä.
Sinä olet valittu tuhansittain tuhansista sukusi olennoista; korkea
jumalatar Musika, jota kaikki taivaan ja maan henget kumartavat, on
sinut vihkinyt suudelmallansa. Onnen tähti paistoi sinun kehdollesi;
sinulle annettiin nimeksi Felix; siinä nimessä on kaiken olemisesi kuva:
sinä olet oleva onnellinen, rakastettu, ihailtu, jumaloittu, ja vihdoin, oi
sinä siunattu maanlapsi, olet sinä pois menevä maineessasi, loistossasi,
mahdissasi -- ja armas, puhdas olento on käypä sinun edelläsi,
viimmeisenä hetkenä suudellen ottaaksensa poistavan sielun huuliltasi.
Oi, siunaa kohtaloasi, rakastettu kuolevainen!"
Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas,
mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi
unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin suloisimmasti
hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!" Keijukaiset mennä
suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten jonkin muiston
hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun säteestä, mikä
kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä taas
vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen
huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" -- Valtaistuin, kuningatar,

tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen
vaipui tainnuksiin.
Kun hän jälleen silmänsä avasi,