Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 3

tullut laulamaan Violettan kanssa -- sillä tämä lauloi
suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja --
sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja
kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle,
mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua
mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."
"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen, niin
hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat tiedot.
Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun näköiseni,
kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään pitää taikka
kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän myös tahtoo;
hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä, jotka häntä
ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä on hilpein
ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa, mutta kaikkein
ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia ja perhosia.
Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä hänellä ei oikeastaan
ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä on, jota hän lempii
sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä hänessä on virheitä vähä;
ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart hupsua hiukan tuskittaa."
Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan
hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli

korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don
Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten
mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin
kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi;
huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa:
"nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa
suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken
päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain
tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.
Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni
alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori istui
nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta rallatteli,
mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen sydämessänsä.
Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu ääni pyysi sisään
päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen hullutukseen tottuneena hän
avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija hyppäsi huoneesen. "Isä
hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin keväinen aamu, "Mozart on
tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on toki varsin välttävä opera;
muuten hän käski sanomaan terveisiä ja lähetti muassaan jotakin, jonka
teille heti sisään tuon. Mutta tässä on, ottakaa ensiksi pieni muisto
minulta!" -- ja niin sanoen, pisti hän sievän vihkosen vanhan ystävänsä
käteen. Se oli eräs Ave verum. Violetta sai soman paperilehden, johon
oli kirjoitettu: "Minun orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat
kuuluivat:
Niityllä kasvoi orvokki, Huomaamatonna kauniisti; Kaunis olj
orvonkukka.
Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi;
sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti
vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä
kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle
molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan
arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän
tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni,
minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla

yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman,
syvemmän sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki
mieltymyksen kaikumiset ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta
minulla vielä on teillekin muuan ilo!"
Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen
rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos.
Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen;
kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui -- ukko
Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa
vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa.
Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä
myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti,
Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta
aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja hänen
henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.
Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo
aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart
myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat
muut tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni
kylä se vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten
välistä, vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin
asunnossa elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin
kaunis ja viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja
elää unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä,
niin kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä
vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja
hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää
pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä
kädellä kirjoitettu:
"Niityllä kasvoi orvokki."

KESÄYÖ-UNELMA.

Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen
maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin onnellisen,
lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä katseelta voineet
nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä. Mutta erittäinkin
kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka seisoi keskellä
isoa synkeätä puutarhaa. Monta korkeata yksivakaisen kaunista puuta
oli sen rinnalle ylennyt; myöskin kaikenkarvaisia kukkasilmiä