Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 2

olihan
se valokohta hänen isänsä elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani
näkisin", oli hänen tapansa joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon
kuolla; usko se, lapsi armaani! Minusta oli hänen siunattua
luomis-kättänsä kädessäni pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut
pakahtumaisillaan."
Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli
koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui
puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli.
Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus
puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean
Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli
nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään
vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta
hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä

ympäri päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö
kaunis, laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä
rukoilivat vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta
vastausta, kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän
pensasaidan ylitse. Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi,
niin että kirkkaat vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli
uhkahyppäyksen tehdessään pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja
lyijyskynät lensivät tuo tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni,
kova onni!" ja rupatti monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.
Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä
näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää
juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä varastetuksi;
mutta tämä välimieheni tässä" -- nyt osotti hän kottaraiseen, joka
viisailla silmillä häneen katsoi -- "on minua häpeällisesti pettänyt,
leipävarani nokkinut, visertelijät mitä viehättävimmät pois karkoittanut
hullulla rupatuksellaan; ja siis pyydän minä hartaasti, että surevan
vatsan tuiki tuskallisen mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian
duurinuotiksi."
Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti
iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta leipää,
oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä mansikoita.
Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin, puhujalintu;
he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja rupattelivat myöskin
kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin kottarainen sen matki, ja
sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro, ota vaari! Figaro, ota
vaari!"
Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa
kanssa niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja
alkoipa jo vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota
tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen
kuulijan. -- Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän
ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin
salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut,
kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä

suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen
lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla
äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt ei
kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin
riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" -- Kuun ja tähtien
valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän
vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.
"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin
tuleva."
"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten saatte
myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!" --
Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean
ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin
perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi:
"hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas
nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet
iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.
Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija jälleen
tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei väsyneenä ja
näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta riemuitsi häntä
nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen kaulaansa ja
muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt armahisen!" Kuinka
iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen taas näki! Hän veti
hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan kaapin, ja Amadeus näki
hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin, Händelin,
Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta oli siinä
muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja niskassa loisti
kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi. Amadeus selaili
oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä, tunsi ja tiesi kaikki
varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi, puheli kaikista niin
ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja innostuksen kirkkaus loisti
hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa pois, pani kätensä
miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja lausui: "te olette
herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee suuri mestari, jos

Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili häntä ja suuteli hänen
poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön "Sarastro!" -- Sitte alkoi
Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli hänen voimakkaissa
käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat Violettan ja hänen isänsä
sielut suloisiin unelmiin. -- Illan tultua mentiin puutarhaan ja poika
juoksi kilpaa Violettan kanssa; he viskelivät toisiinsa kukkasia ja
ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi lasta, kielevän kottaraisen kanssa.
Amadeus kertoi Violettalle, kuinka paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei
hän siitä koskaan erkanisi. Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja
hänelle lahjoittanut, ja nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa,
laskeutui iltasella isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja
nukkui seuraavaan aamuun.
Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus
kaupungista