Soitannollisia satuja ja jutelmia

satuja ja jutelmia, by Elise Polko

Project Gutenberg's Soitannollisia satuja ja jutelmia, by Elise Polko
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Soitannollisia satuja ja jutelmia
Author: Elise Polko
Translator: Ferd. Ahlman
Release Date: July 19, 2006 [EBook #18870]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA ***

Produced by Tapio Riikonen

SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA
Kirj.
Elise Polko

Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische Märchen,
Phantasieen und Skizzen"].
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

SISÄLLYS:
1. Violetta 2. Kesäyö-unelma 3. Joulujuhla metsässä 4. Stabat mater
dolorosa 5. Ludvig van Beethoven 6. Harmonikan keksintö 7.
Lumikukkanen 8. Leikkikumppanit 9. Kadonneet tähdet 10.
Ensimmäisen satakielen kuolema

VIOLETTA.
Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä
olen unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä
ainoastaan yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo
kirkkonen, metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita
muureja myöten ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta
valkoiset, sievät, matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat
rukoilijat. Koko tätä rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus-
ja kastanjapuut.
Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se
ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä
kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta iloa;
ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskellä oli
kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä Violetta.
Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli kuudennella
vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka muuten
niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin juokseva puronen.
Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja
voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen
murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti,
kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen

lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen
sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa,
nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren
Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian
mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka
hänelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta
soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti
eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein kerkeästi päästä
paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja istui aivan ääneti ja
leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa
korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi, puhumatonna, vaan
kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi hänelle, vieläpä
vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän hänelle kertominen,
mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei ensinkään tahtonut uskoa,
että sävelten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pitänyt
rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari niin ankarasti nuuskannut.
Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä sävelten taikamailmassa arveli
aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleitä kuvia, jotka
isä nyt niin julmasti hävitti. Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari
ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yhtä hiljaisella
tarkkuudella, melkeinpä hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eikä hänen
herttaisten kasvojensa piirteissä näkynyt niin merkkiäkään
väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta, oli nähnyt erään
kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt hänen mielestänsä:
ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn". Violettan isä sanoi häntä
aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa
hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen lapsensa sielussa ei
ollut aavistustakaan.
Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon
keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa
kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi"
nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet,

jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli Violetta
niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän uneksi
"keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte jahtitorvet
toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli tulojansa, niin
tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas tuskin tiesi
lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä puoliksi
hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine mustasilmineen
oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki vuoroitellen. Kun
kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja tunkeutui pikaisesti,
sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi paljo kansaa,
vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä vanhanlainen,
hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja silmät taivahiset.
"Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi häneen kainolla
kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli jokaiselle lempeä
sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea iloisuus ja
leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä kasvoillansa.
Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa vaatteuksessaan tunkihe
tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen, ennenkuin tämä mitään
tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä: "kiitoksia, ukko Haydn!"
Mestari puolestaan oli hänen kättänsä pusertanut, hänelle nyökännyt ja
naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi
hänen melkein joka päivä kuulla kertomusta tästä tapahtumasta;