Sevillan parturi eli Turha varovaisuus | Page 6

hänen kanssaan!
Toinen kohtaus.
(Rosina, Figaro.)
ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa
nähdä teitä!
FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?
ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.
FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.
ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla?
Minä en kuullut; mutta...
FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja
josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen
miellyttävän näköinen.
ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?...
FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä
lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän
paikan.
ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro;
hän kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei
ole luotu tuntemattomaksi pysymään.
FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri
vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.
ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?

FIGARO. Hän on rakastunut.
ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?
FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa
katsoen.
ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen
hän on rakastunut? Minun uteliaisuuteni...
FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa
tämänkaltaisen salaisuuden.
ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias.
Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua
erinomaisesti... Sanokaahan.
FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä
pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä, miellyttävää;
keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat, suu ruusuinen, ja
kädet! posket! hampaat! silmät!...
ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?
FIGARO. Tässä korttelissa.
ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?
FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.
ROSINA. Ah! se on viehättävää ... teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo
tyttö on?...
FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?
ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra
Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en
voisi enää saada kuulla...

FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo
tyttö on ... teidän holhojanne holhotti.
ROSINA. Holhotti?...
FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.
ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! ... minä en usko teitä,
sen vakuutan.
FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä
uskomaan.
ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.
FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun
vaipuu pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken
vapauttanut teidät valvojistanne huomispäivään asti.
ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että
hän pysyy aivan alallansa.
FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa
sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä
vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman
rakkautta.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta ... näyttää...
FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa
ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä
olisin nainen...
ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää
kelpo miestä häntä kunnioittamasta.
FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä
rajattomasti.

ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin
hän saattaisi meidät perikatoon.
FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos
te nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä...
Kirjeessä on paljon voimaa.
ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut).
Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen
hänelle, sanokaa hänelle ... sanokaa hänelle selvästi...
(Hän kuuntelee.)
FIGARO. Ei ketään, neitini.
ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.
FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen
menetystapa!
ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä
pelkään vaan, että hän vastuksista lannistuneena...
FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka
sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos.
Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein
kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen
asian kanssa tekemistä!
ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi
teidät täällä... Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin hiljaa
kuin mahdollista.
FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä
jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.
(Hän menee huoneesen.)
Kolmas kohtaus.

(Rosina, yksin.)
ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt
ulos... Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän
on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini;
ryhtykäämme jälleen työhömme.
(Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)
Neljäs kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen
kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta
vakuutettuna, että kotiin tullessaan...
ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?
BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko
talonväkeni raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle,
aivastus-aineen La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta;
jopa muulikin... Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän
minulle sata écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah!
tuokoon ne tänne vaan!... Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen
tullaan niinkuin julkiseen paikkaan.
ROSINA. Oh!