Setä Tuomon tupa | Page 7

vainukoiria. Tietysti hän ratsasti; niinpä
hänelle riitti vähäinen osa siitä ajasta, kuin Elisabet oli tarvinnut. Täytyi
tapahtua jotakin. Elisabet tiedusteli kaikkialta ylipääsön tilaisuutta,
vaan turhaan. Kerran hän kyllä kuuli jonkun aikovan viedä muutamia
tyhjiä tynnyriä ylitse, mutta tietämätöntä oli siinäkin, ryhtyikö hän
siihen tänään vaiko huomenna vai tokko ollenkaan jäiden kulun
vaarallisena aikana.
Tällä välin kului hetki toisensa perästä, pakolaisen keksimättä mitään
pelastuskeinoa. Jo lähestyi ilta ja Elisabet aikoi lähteä jatkamaan
rasittavaa ja nyt melkein toivotonta pakoansa pitkin joen rantaa. Silloin
yht' äkkiä kuului jotenkin etäältä huutoa ja ruoskan läjäyksiä. Hän
katsahti taaksensa ja sanomaton kauhu pani hänen jäsenensä
vapisemaan. Haley se siellä tulla lennätti täyttä laukkaa ratsastaen,
kolme orjaa seurassaan.
Orjainkauppias oli ensinnä antanut itseään viekasten apulaistensa
eksyttää lähtemään väärälle tielle. Vaan eipä hänellä nyt ollut ensi kerta
elämässään harjoittaa takaa-ajotaitoansa, ja jonkinlainen vaisto ohjasi
hänet tälläkin kertaa oikealle tielle. Kohta hän oli oikeilla jäljillä ja
silloin laski ratsut laukkaamaan niin, että kipinät kavioista säihkyivät.
Täyttä laukkaa laski hän ylä- ja alamäet. Juuri sinä hetkenä, kuin
Elisabet katsahti taaksensa ja huomasi vainoojansa, näki myöskin
Haley hänet. Raivoissaan pieksi hän ratsuansa ja saapastensa
kantapäillä niin kovin painoi sen sivuja, että se kuuluvasti huohotti,
vaan samalla syöksyi eteen päin kuin nuoli.
"Odotahan, kyyhkyseni!" pilkkasi Haley. "Vielä vähä kärsivällisyyttä,
niin oletpa kiinni! Ja sitte saat maksaa minulle tämän ratsastuksen

kymmenkertaisesti."
Elisabetin ja hänen vainoojansa välimatka nähtävästi väheni, parissa
silmänräpäyksessä täytyi pakolaisen joutua kiinni. Haleyn riemuhuuto
kaikui jo onnettomuutta uhaten hänelle korviin. Silloin hän kokosi
kaiken toimikykynsä rohkeaan päätökseen. Hän tahtoi ennemmin
antautua luonnon voimain valtaan, ennemmin rohkeasti uhoitella
hirmuista kuoleman vaaraa kuin antaa lastansa alttiiksi tuolle
ihmishirviölle.
Puristaen lujemmasti käsivarrellaan Harryä, joka tuskaisesti katsoi taa
päin, ja kuiskaamalla käskien häntä pysymään alallaan, juoksi hän
vitkastelematta joen rantaan. Hyppäys vain, niin hän seisoi lähimmällä
jäälautalla, joka hänen allaan halkeili, vaikka hän ei sitä huomannut.
Toinen, kolmas, neljäs hyppäys, ja Elisabet oli keskellä ryskävää
jääjoukkoa, joka ikään kuin suojellen ympäröitsi häntä. Ikään kuin
näkymätön voima ohjasi hänen askeliansa ja käski luonnonvoimia
kunnioittamaan äidin sydämmen tunteita. Elisabet itse tuskin tajusi,
mitä teki, ja yksin tuo kovasydämminen, tunnoton Haleykin oli
hypännyt maahan ratsunsa seljästä ja katsella ällisteli hänen jälkeensä,
muistamatta itseään ja asioitaan. Iltahämärässä liihoitteli Elisabet kuin
keveä varjo pauhaavien aaltojen ylitse, ja muutamassa minuutissa
saapui toiselle pelastavalle rannalle ja siis toistaiseksi pääsi turvaan.

Viides luku.
Tuomon poisvienti ynnä muuta.
Kuin Haley näki saaliinsa niin odottamattomalla tavalla pois
pujahtavan, muuttui hänen hämmästyksensä tuota pikaa vihan
vimmaksi. Hän kiroili kauheasti ja näytti olevan hyvin halukas
käymään käsiksi orjiin, jotka häntä olivat seuranneet.
Hänen kiukkunsa ei sentään kestänyt kauan, hän lohdutteli mieltään
sillä ajatuksella, että hänellä kyllä oli keinoja löytää Elisabet Ohiosta ja
toimittaa kiinni. Kovasta ratsastuksesta väsyneenä läksi hän lähimpään

ravintolaan lepäämään ja itsekseen neuvottelemaan, mitkä toimenpiteet
olisivat paraat pakolaisen kiinni saamiseksi.
Haleylla näkyi olevan onnea. Juuri oli vierashuoneesen tullut kaksi
miestä, jotka olivat yleensä tunnetut taitaviksi ja kokeneiksi orjain
ajajiksi: Sampson Loker ja Rikard Marks. Ne olivat juuri sopivat
miehet Haleylle. Hän tunsi heidät jo ennestään ja saattoi varmaan
luottaa heidän apuunsa. Siispä hän vei heidät syrjään pöydän luo, tilasi
punssia ja esitti lasien kilistessä asiansa. Loker ja Marks olivat heti
valmiit ja neuvottelivat sinne tänne, ja kuin Haley heille lupasi
viisikymmentä dollaria kiinniotto-palkkaa, silloin he vannoivat
tuovansa Elisabetin poikineen ennen, kuin päivä ehti kolmasti uudistua.
Siten oli se välipuhe sovittuna.
* * * * *
Kuin helmikuun aurinko seuraavana aamuna sameasti katsahti Tuomon
asunnon jäisistä ikkunoista sisään, näki se jo Tuomon ja hänen
vaimonsa Kloenkin olevan liikkeellä. Kloe silitteli pestyjä vaatteita ja
teki sitä niin innokkaasti, kuin olisi ollut tulinen kiire; vaan hän todella
tahtoi ainoastaan työllä tukeuttaa sisällistä tuskaansa ja haihduttaa
surullisia ajatuksiaan. Olihan nyt juuri tulemassa eron hetki.
Tuomo työskenteli ihan toista. Hän luki pyhää raamattua ja etsi
voimakkaimpia paikkoja, valmistautuakseen kovaan kohtaloonsa,
johon hänen nyt tuli antautua. Koetus oli kuitenkin melkein liian kova.
Ilolla hän olisi antanut elämänsä tähänastisen herransa edestä, ja
napisematta kärsinyt tylyintäkin kohtelua, jos hän vain olisi saanut
pysyä omaistensa luona. Mutta nyt ei enää käynyt sitä muuttaa, täytyi
tyhjentää kärsimyksen kalkki.
Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijan; Ken pysyvä on
uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti sun Poikasi, Siis tyköäs et
heitä; Kun turvaamme ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.
Tämän värsyn luki Tuomo virsikirjastaan hartaalla mielellä. Sitenpä
hän myöskin kykeni lohduttamaan ja rauhoittamaan vaimoansa, joka
välistä vaikeroi ihan ääneensä. Kohta sitte tuli rouva Shelby. Hänen

kalpeista kasvoistaan näkyi surua ja sääliä.
"Minä tulen ottamaan sinulta jäähyväsiä, Tuomo", alkoi hän
kyynelsilmin puhua. "Rakas Tuomo, minä paha kyllä en voi tehdä
sinulle muuta kuin lohduttaa, sillä tiedäthän, että jokainen rahapenni
sinulta otettaisiin kuitenkin pois. Mutta tässä perheesi ja Jumalan
edessä lupaan minä ostaa sinut vapaaksi niin pian, kuin saan säästetyksi
kokoon sellaisen summan. Siihen asti luota Jumalaan."
Rouva Shelby vaipui tuolille, Tuomo ja Kloe itkien suutelivat hänen
kättänsä. Juuri silloin temmattiin ovi äkisti auki ja Haley