Setä Tuomon tupa | Page 6

kulkea, päästäkseen jo
huomispäivän kuluessa naapurivaltioon Ohioon ja sieltä, sittemmin
edelleen puolisoansa etsimään.
Elisabet riensi pois, että Kloen sanomaton suru häneltä ei riistäisi
viimeisiä, Harryn tähden niin välttämättömiä voimia.
* * * * *
Rouva Shelby heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Eilispäivän
tapahtumat olivat kuin vuori painaneet häntä.
"Missähän Elisabet viipyy?" sanoi hän itsekseen, soitettuansa jo monta
kertaa. Neekeripoika Andy sattui nyt tulemaan juuri paraiksi.
"Andy, menepäs heti sanomaan Elisabetille, että minä tahdon puhella
hänen kanssansa. -- Vaimo parka!" lausui hän sitte itsekseen.
"Mitenkähän lienee hänkin yönsä viettänyt!"
Andy palasi hyvin pian ja hänen jäljestään herra Shelby, jonka oli
kunniantuntonsa pidättänyt kotona.
"No?" kysyi rouva Shelby.
"Ei siellä ole Liisiä, mutta hänen huoneessaan ovat kaikki huiskin
haiskin ja piirongin laatikot auki."
"Kummallista -- eihän toki...? Olisikohan lapsineen karannut?" puhui
herra Shelby hätäisesti. "Siitäpä voisi aika pulma syntyä! Haley on jo
muutenkin kyllin epäluuloinen, ja kuin hän nyt kuulee Elisabetin
olevan poissa, niin hän varmaankin ajattelee minun edistäneen hänen
pakoansa."
Rouva Shelby oli itsekseen hyvillänsä, kuin ajatteli, että Elisabetin

saattaisi onnistua viedä lapsensa pois Haleyn käsistä. Kohta sitte tuotiin
hänelle Elisabetin kirje, joka vahvisti arvelut, että hän oli paennut.
Tämä sanoma levisi orjain kesken kuin kulovalkea. Kaikki iloitsivat
pakolaisen rohkeasta päättäväisyydestä ja ainoastaan herra Shelbyn
läsnäolo esti heitä julki riemuitsemasta. Tuomossa ei näkynyt mitään
muutosta. Levollisesti teki hän tavallisia tehtäviänsä, ja yhtä vähän hän
kuin Kloekaan sanoilla tai edes silmäyksilläkään ilmasi, mitä tiesi.
Haley tuli tapansa mukaan noutamaan molempia uhrejansa. Sanoma,
että Elisabet oli paennut Harryn kanssa, saattoi hänet melkein raivoon.
Hän syytti herra Shelbyä ja käytti niin loukkaavia sanoja, että ankara
riita alkoi miesten kesken. Rouva Shelby viimein sai heidät sovitetuksi
ja Haley ryhtyi takaa-ajamis-toimiin. Talon emäntä sai kuitenkin
taivutetuksi hänet vielä jäämään aamiaiselle ja siten emäntä sai aikaa
puhella orjain kanssa, joiden piti seurata Haleyta. Hän kielsi heitä liian
kiireesti takaa ajamasta ja varsinkin kehoitti kulkemaan uutta tietä, joka
oli verraten hankalampi. Orjat lupasivat tehdä, mitä suinkin voivat ja
tekivät sitä omasta halustaankin. Eräs heistä näet meni muka vaalimaan
Haleyn hevosta ja salaa työnsi sille muutamia pähkinöitä satulan alle.
Sen piti jotakin vaikuttaa. Ja oikein, kuin Haley viimein vähän
päihtyneenä yritti nousemaan ratsullensa selkään, hepo tunsi pähkinän
kulmista kovaa kipua, potki, nousi pystyyn ja teki sellaisia hyppäyksiä,
että ratsastaja horjahti ja ennen ensimmäisen minuutin loppua makasi
maassa vaikeroiden. Hepo heti, kuin tunsi olevansa vapaa taakastaan,
laukkasi pois pihasta ja katosi läheiseen metsään. Ratsun etsiminen ja
takaisin tuominen vei taas melkoisen ajan ja kuin hepo viimein oli
valmiina, oli jo päiväkin ohi puolesta. Nyt ei Haley mitenkään voinut
olla jäämättä päivälliselle, ja rouva Shelby kumosi hänen arvelunsa,
että Elisabet pääsee liian paljon edelle niin taitavasti, että Haley, joka
muutenkaan ei koskaan ollut haluton hyville ruuille, viimein suostuikin
jäämään.
Taas kului joitakuita hetkiä ja kuin Haley juomista hyvin iloisena
orjinensa läksi pihasta, löi kello läheisessä kirkontornissa kolme.

Neljän luku.
Ihmisriistan ajo.
Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin,
kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään
kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä. Hänhän siten tuli temmatuksi pois
oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten,
hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden
pakko ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei
ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara
ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki
yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan. Vaan
hän silloin katsahti suloiseen poikaansa, joka maatessaan ei tiennyt
mitään noista kauhuista, ja siten rohkeus ja horjumattomuus jälleen
pääsivät voitolle äidin mielessä. Nopeammin riensi hän edelleen pitkin
jäätynyttä tietä, joka hänen jalkainsa alla narisi, metsäin keskitse, joista
tuuli lennättelee kuivia lehtiä. Monesti tuntui hänestä, kuin vainoojain
äänet kuuluisivat takana, mutta se olikin vain hänen oman kiihtyneen
mielikuvituksensa herättämää kaikua.
Päivän koittaessa oli kotipaikka jo kaukana jäljellä ja Elisabet pian
saapui suurelle valtatielle, joka pitkin Ohio-jokea vei Cincinnatiin ja
muihin kaupunkeihin.
Silloin täytyi Elisabetin hiljentää astuntaansa, jos tahtoi olla
herättämättä epäluuloa. Hän myöskin laski nyt poikasensa maahan,
talutti häntä kädestä ja antoi hänelle vähäisistä ruokavaroista, joita hän
varovaisuudessaan oli mukaan ottanut. Koska Elisabet oli siistissä
puvussa ja hänen kasvojensa väri, kuten sanottu, oli jotenkin
samankaltainen kuin kaukaasialaisella rodulla, niin oli hyvin luultava,
että häntä ja hänen lastaan ei kukaan osannut aavistaa orjiksi.
Arvelematta hän sen tähden astui tien varrella olevaan ravintolaan ja
pyysi syötävää. Sillä neljäkolmatta tuntia oli siitä kulunut, kuin hän
viimeksi oli syönyt, ja luonto vaati nyt kaksin verroin velkaansa
takaisin.
Levättyään jonkun aikaa ja sammutettuaan nälkänsä läksi hän taas

edelleen ja saapui myöhään iltapäivällä erääseen Ohion kylään. Ensinnä
hän katsahti joen rantaan, olisiko mahdollista päästä ylitse. Sillä vasta
toisella puolella saattoi hän tuntea olevansa turvassa. Mutta joki oli
hyvin tulvillaan ja melkein täynnä jäälauttoja, jotka alla pauhaavan
virran painosta sysivät ja jyskyttivät toinen toistaan. Ei lähellä eikä
kaukana näkynyt lauttaa eikä lauttamiehiä.
Elisabet katsella tuijotti jokeen ja pelastuksen toivo näytti kokonaan
kadonneen. Hänhän tiesi miten helppo Haleyn oli löytää hänen jälkensä,
varsinkin kuin hänellä oli