Setä Tuomon tupa | Page 5

kunnon ihmisetkin se kovettaa ja tekee
kuuroiksi, niin että he eivät tajua ijankaikkista totuutta, että ihmissielu
on enemmän arvoinen kuin kaikki maan kulta! Enpä olisi uskonut, että
minun itseni täytyy nähdä, miten äidin sylistä hänen oma lapsensa
riistetään!"
"Sitä sinun ei tarvitsekaan, rakas Emilie. Minä aion huomisaamuna
aikaisin lähteä ratsastelemaan jo ennen Haleyn tuloa; saatathan sinä
lähteä minun kanssani. Emme huoli jäädä kärsimään sitä tuskaa."
"Ei, ei," vastusti rouva Shelby jyrkästi. "Jos sinä et jaksa katsella
heikkoutesi seurauksia, niin teen minä sen sinun puolestasi. Rehellinen
kelpo Tuomo tarvitsee lohdutusta surussaan ja Elisabet, niin -- voi,
minä en tosiaankaan tiedä, mitä hänelle teen. Jumala olkoon hänelle
armollinen!"
Molemmat peljästyivät juuri silloin yht' aikaa. Äsken oli kuulunut
astuntaa ovea kohti ja nyt sen takana kuului raskas kaatuminen.
"Mitä se oli?" kysyi herra Shelby kuunnellen.
Rouva Shelby oli jo rientänyt ovelle ja avasi sen, vaan astui
peljästyksestä takaperin, sillä Elisabet makasi maassa kuin kuolleena
hänen edessänsä.
"Hirmuista ilmoitusta ei nyt enää tarvita," kuiskasi rouva Shelby,
"vaimo parka näkyy jo tietävän kaikki!" Yhdessä kantoivat he
tainnottoman vaimon huoneesen, sitte herra Shelby meni pois. Tämä
heikko mies ei sietänyt nähdä onnettomuutta ja tuskaa.
Elisabet tointui vähitellen. Hän muisti heti, mitä hänelle oli tapahtunut,
ja kertoi vapisevalla äänellä kaikki rouva Shelbylle. Hän oli ollut
tulemassa emäntänsä luo jollekin asialle; saavuttuaan oven taa kuuli
hän mainittavan itseään ja Harryä. Hän pysähtyi ja kuuli sitte joka
sanan tuosta keskustelusta.
Rouva Shelby ei paljoa puhunut. On sellainenkin sieluntila, jossa ei
mikään lohdutus osu kohti ahdistettuun sydämmeen. Elisabet horjuen

astui takaisin huoneesensa ja siellä joutui hän taas tunteittensa valtaan.
Monen moni entisyyden muisto sukelsi esiin. Tuossa ikkunan edessä
oli hän niin monesti istunut ja neuloen hyräillyt laulua sill'aikaa, kuin
Yrjö, poikanen käsivarsilla, käveli huoneessa; tuolla piirongin
laatikossa olivat pikku Harryn joululahjat ja etäämpänä sivulla makasi
vuoteellaan nukuksissa poikanen itse, käsivarret pyörevinä, ruususuu
vähän auki ja viattomat kasvot hymyilevinä, ympärillä joitakuita
hiuskiharoita.
"Lapsi parka!" sanoi hän, kumartuen Harrynsä vuoteen ylitse. "Sinut on
myöty, tahdotaan erottaa sinut äidistäsi, kuten sinut jo isästäsi erotettiin.
Mutta Jumala auttaa minua sinua pelastamaan."
Hänen järkevyytensä oli jälleen palannut ja lujaa päättäväisyyttä näkyi
hänen kasvoistansa. Täytyi saada Harry pois, miten hyvänsä pois! Hän
istahti pöydän viereen, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vitkastelematta:
"Rakas emäntäni! uskollinen rouva Shelby! Älkää katsoko minua
kiittämättömäksi älkääkä pitäkö minua kunnottomana, kun lastani
pelastaakseni ryhdyn luvattomiin keinoihin. Kuin te luette näitä rivejä,
olen minä jo poistunut kodistani ja teidän talostanne, jossa olen saanut
nauttia niin suurta onnea ja hyvyyttä. Te ette moiti minua siitä. Minä en
voi olla näin tekemättä. Jumala siunatkoon teitä ja palkitkoon teille
kaiken hyvyytenne ja lempeytenne! Elisabet."
Hän käänteli paperin kokoon ja kirjoitti osoitteen. Sitte hän otti Harryn
tarpeellisimmat vaatteet ja sitoi ne vyöllensä. Hänen pannessaan huivia
hartioillensa ja hattua, päähänsä heräsi pienokainen.
"Menetkö sinä pois, äiti?" kysyi hän uteliaasti.
"St, älä puhu niin kovaan, Harry", kielsi Elisabet. "Ei kukaan saa kuulla
hiiskaustakaan. On tullut paha mies ja hän tahtoo viedä kanssansa
pikku Harryn ja pistää pimeään komeroon! Mutta äiti ei sitä tahdo,
vaan pukee pian sinulle ylle ja juoksee pois, että se ilkeä mies ei saa
varastaa sinua."
Tuota pikaa oli Harry vaatteissa. Sitte hän vielä kääri hänet lämpöisen

huiviin ja yön pimeyteen syöksyivät he.
Syrjässä talon takapihan laidassa oli Tuomon tupa. Sinne riensi Elisabet
ensinnä. Tuomo ei vielä nukkunut. Hän oli juuri tänä iltana pitänyt
tavattoman pitkän kotihartaus-hetken, ikään kuin ammentaakseen
oikein paljon lohdutusta murheen ajaksi, joka hänen tietämättänsä jo
seisoi juuri hänenkin ovensa edessä. Ensimmäisestä hiljaisesta
kolkutuksesta hypähti hän ylös ja avasi.
Tuomo vähän kummasteli Elisabetin myöhäistä tuloa ja myöskin täti
Kloe, noustuansa makuulta ja tultuansa tervehtimään, lausui
kummastuksensa. Muutamat sanat riittivät ilmaisemaan, miten asiat
olivat.
"Minä tulen sanomaan teille jäähyväsiä", sanoi Elisabet. "Minun
poikani on myöty ja minun täytyy joutua pois nyt, kuin vielä on aikaa."
Tuomo ja Kloe seisoivat kuin kivettyneinä.
"Ja vielä enempikin", jatkoi Elisabet. "Ja sanonpa heti suoraan.
Tuomokin on vaarassa! Hän on kuten Harry tästä päivästä alkaen
orjainkauppiaan Haleyn oma. Huomenna tulee hän noutamaan
saalistansa."
Tuomo ei puhunut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan. Viimein,
katsahtaessaan silmiin, värähti hän ja vaipui kuin menehtynyt vanhaan
nojatuoliin. Se oli äkillisen mielenliikutuksen ensimmäinen,
luonnollinen vaikutus. Kuitenkin hän kristityn tavalla pysyi nöyränä ja
Jumalaan luottavaisena, ja kuin vaimonsa ja Elisabet kehoittivat häntä
samoin pakenemaan, vastusti hän lujasti ja jyrkästi sitä ehdotusta.
"Ei, sitä minä en koskaan tee", sanoi hän. "Herrani on tähän asti vielä
aina tavannut minut sieltä, jossa minun piti olemankin, ja niin hän
nytkin tapaa. Jumala antakoon minulle voimaa olla kestäväinen ja
kärsivällinen tässä koetuksessa. Elisabetin kohta on ihan toinen, hänen
kyllä tulee katsoa, mitenkä saisi lapsi parkansa..."
Lausuessaan "lapsi"-sanaa vavahti hän taas ja hänen katseensa arasti

kääntyi hänen omaan nukkuvaan poikaansa. "Jumala suojelkoon teitä
kaikkia ja olkoon teille armollinen!" kuultiin hänen supisevan.
Kaikki kehoittelemiset ja pyytelemiset olivat turhaa vaivaa, Tuomo
pysyi päätöksessään. Mutta hän antoi vielä Elisabetille monta hyvää
neuvoa tiestä, mitä polkuja hänen tuli