Setä Tuomon tupa | Page 4

kanssani turmioon,
sillä karanneen orjan kätkijää kohtaa lain ankara kovuus!"
"Herran tähden, mihin sinä sitte lähdet?"
"Se olkoon minun huolenani, Elisabet. Minä en ole ihan odottamatta
saapunut tänne, vaan olen tavannut ihmisiä, joiden apuun saatan luottaa.
Ehkäpä minun onnistuu eheänä ja terveenä päästä Kanadaan. Se maa on

toivojeni tähti, ainoa, kuin minulle on jäänyt jäljelle. Sinulla on
hyväluontoinen isäntä, Elisabet, ja hän varmaankin suostuu myömään
sinut minulle. Niin, minä tahdon todella ostaa sinut ja lapsemme,
Jumala minua auttakoon!"
"Luottakaamme häneen!" todisti nuori vaimo. "Vaan entä jos --"
"Jos minä joudun kiinni, aioit sanoa. No, silloin he eivät ainakaan
elävänä saa minua viedyksi etelään. Mutta niin pitkällä ei toki vielä olla.
Rukoile minun puolestani, Elisabet, että kaikki hyvin kävisi; ehkäpä
hyvä Jumala sinun rukoustasi kuulee."
Hyvin liikutettuna otti Yrjö vaimoansa kädestä ja katsoi häntä hellästi
silmiin. He seisoivat hetkisen vaiti, Elisabet itkeä nyyhkien, Yrjö yhä
vielä koettaen pysyä lujana. Mutta kohtapa hänelläkin tunteet
purkautuivat kuumaksi kyynelvirraksi. Vielä yksi syleilys.
"Jumala sinua suojelkoon, Yrjö! -- Voi hyvin, Elisabet!"
Ovi sulkeutui miehen perästä ja hän katosi yön pimeään. Kauan katseli
Elisabet hänen jälkeensä.
Näkiköhän hän koskaan häntä jälleen?

Kolmas luku.
Uusia kauhuja.
Äidin silmä näkee yleensä hyvin tarkkaan ja pettyy ainoastaan harvoin.
Elisabet huolehti pojastaan syystä kyllä. Vilkas, kaunis ja
hyvälahjainen poika oli vetänyt puoleensa orjainkauppiaan Haleyn
huomion, ja se välinpitämätön, ainoastaan omaa voittoa etsivä mies
päätti heti saada hänet itselleen ostetuksi.
Ja siihen hänellä valitettavasti oli keinoja useampiakin.
Jo edellä olemme maininneet, että herra Shelby oli rahanpulassa eikä

enää tiennyt, miten selvitäkään veloistansa. Ja juuri tuolla Haleylla oli
enimmät saamiset, sillä hän oli kaikin tavoin koettanut hankkia
haltuunsa herra Shelbyn velkakirjoja. Tiesihän hän, mikä rikkaus tällä
maanomistajalla oli orjissaan ja minkä runsaan voiton ne tuottaisivat
hänelle (Haleylle) heti, kuin ne "kauppatavarana" joutuisivat hänen
käsiinsä.
Ensinnä kävi Haley velkamiestä tervehtimässä, selitteli hänelle, kuinka
paljo hän oli velkaa Haleylle ja miten välttämätöntä oli alkaa nyt
viimeinkin maksaa sitä takaisin. Kuitenkin hän samalla oli olevinaan
jalomielinen ja ilmoitti olevansa valmis rahan sijasta ottamaan
joitakuita orjia. Sillä ehdotuksellaan sai hän toistaiseksi aikaan ainakin
sen verran, että herra Shelbyllä alkoi horjua hänen entinen luja
päätöksensä olla antamatta yhtään ainoata orjaansa suorastaan
orjainkauppiaalle.
Ehdotustansa tehdessään oli Haley ajatellut paitse pikku Harryä
parastaan Tuomoa, ja vaikka hän tiesikin, että Tuomo oli herransa
luotettavin tuki, niin se ei suinkaan saanut häntä luopumaan aikeistansa.
Hän tiesi tarkimmasti Tuomon hyvät ominaisuudet ja mietiskeli jo
itsekseen, minkä verran tuosta kaupasta saattaisi voittaa. Haley lyhyesti
sanoen luotti herra Shelbyn luonteen heikkouteen ja keskustelut hyvin
selvään osoittivatkin, että hän ei ollut siinä lainkaan pettynyt. Mitä
imarrus ja houkuttelu eivät saaneet aikaan, sen vaikutti uhkaus. Shelby
kyllä muisti monestikin jo luvanneensa uskolliselle neekerille vapauden,
vaan mahdotonhan hänen oli antautua vararikkoon tuollaisen
"hullutuksen" tähden, kuten Haley sääliväisesti sitä nimitti. Siispä
sovittiin Tuomon kaupasta.
Tuomolla tuli ainoastaan osa velasta kuitatuksi. Nyt tuli pikku Harryn
vuoro. Onnettomuudeksi poikanen juuri silloin juoksi sisälle ja alkoi
siellä tavallisia lapsen leikkejänsä. Orjainkauppias katseli häntä
tarkkaan joka puolelta ja yhä enemmän mieltyi häneen. Hän tahtoi nyt
saada pojan haltuunsa mistä hinnasta hyvänsä.
Haley oli sielujen kauppias oikein todella; jo ammoin oli tuo
ihmisvihollinen ammatti kuolettanut hänessä kaikki jalommat tunteet.
Sen tähden oli myöskin turha vaiva herra Shelbyn kuvata hänelle, mitä

sanomatonta tuskaa äidille tuottaisi ero lapsestansa, ja vedota
vaimoonsa, joka oli mieltynyt pikku Harryyn niin, että piti häntä
melkein kuin omana lapsenaan ja joka sen myömisestä hyvin
loukkautuisi. Se ei ollenkaan vaikuttanut Haleyhin. Hän uhkasi
kokonaan luopua kaupan hieromisesta ja antaa velkakirjat oikeuden
haltuun. Niinpä herra Shelby viimein taipui antamaan tämän toisenkin
uhrin. Kauppakirja allekirjoitettiin, ja Tuomo ja Harry olivat
orjainkauppiaan omina. Seuraavana päivänä sanoi hän tulevansa
ottamaan "tavaroitansa".
Herra Shelby nyt pelolla odotteli asiain selittelyä puolisollensa, koska
hän ei mitenkään voinut pitää salassa, mitä oli tapahtunut. Monen
kiertelemisen ja kaartelemisen jälkeen avasi hän heikkoutensa kuvan
vaimonsa silmäin eteen. Rouva Shelby kauhistui sanattomaksi.
Uskollinen Tuomo ja Elisabetin suloinen poika myötyinä! Rouva katsoi
sitä ensin huonosti onnistuneeksi leikinlaskuksi, mutta hirmuinen
totuus selvisi hänelle kokonaan, kuin puolisonsa vähitellen ilmasi
hänelle missä pulassa hän oli ja minkä syvyyden partaalle joutunut.
Rouva Shelby tarjosi heti kaikkia koristeitansa, jos vain kauppa siten
saataisiin puretuksi, mutta puolisonsa hänelle selitti, että orjainkauppias
ei siihen mitenkään suostuisi.
"Voi, että minun täytyy tätä kärsiä!" vaikeroi rouva tuskissaan.
"Minähän olen aina koettanut täyttää kristilliset velvollisuuteni näitä
orjaparkoja kohtaan, pitää huolta heidän sekä hengellisestä että
ruumiillisesta menestyksestään ja nyt --! Mitenkä sinä voit omantuntosi
edessä vastata, että riistät äidiltänsä pikku Harryn ja myöt tilapäisessä
rahapulassa niin luotettavan palvelijan kuin Tuomo on?"
"Minä olen siitä yhtä pahoillani kuin sinäkin," virkkoi herra Shelby, "ja
totisesti, jos minulla olisi ollut mitään muuta keinoa, niin tätä ei olisi
tapahtunut. Mutta sano itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä olin
kokonaan Haleyn käsissä. Hän uhkasi lain voimalla pakottaa meidät
myömään kaikki orjamme, jos en myönyt hänelle Tuomoa ja Harryä."
"Ja sinä tietysti möit heidät", vastasi rouva Shelby katkerasti. "Voi

orjuuden kirousta! Yksin