Setä Tuomon tupa | Page 3

toki ole oikeilla jäljillä."
"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun
hengestäsi, Yrjö!"

"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on
minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen
pidättää minua elämääni lopettamasta!"
Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui
lempeästi:
"Minä tiedän, Yrjö, mitä sinä olet kärsinyt silloin, kuin herrasi niin
äkisti kutsui sinut pois tehtaasta, ja tiedän myöskin, miten kurja ja
tuskallinen elämäsi varmaan on ollut niin julman miehen orjana. Mutta
ajattelehan toki: hän on kuitenkin sinun isäntäsi."
"Minunko isäntäni? Kuka on hänet tehnyt minun isännäkseni, kuka on
hänelle antanut isännyysoikeuden minun ylitseni? Eikö minulla ole
ajatuksia ja tunteita niin kuin hänelläkin ja eikö minun vereni juokse
suonissa yhtä elävänä kuin hänenkin verensä? Enkö minä ole yhtä
hyvin ihminen kuin hänkin ja enkö minä ole oppinut itsestäni kaikkea
sitä, kuin hän muiden avulla on saanut päähänsä? Mitä oikeutta hänellä
siis voi olla pitää minua juhtana oikkujensa mukaan? Niitä töitä, kuin
hän minulle antoi, tekee mikä hevonen tai härkä hyvänsä ihan yhtä
hyvin! Hän on rääkännyt ja kiusannut minua kaikilla mahdollisilla
tavoilla, ja mitä vankemmin ja väsymättömämmin minä tein työtä, sitä
enemmän hän tahtoi teettää minulla. Minä viimein en sitä enää
kauemmin kärsinyt vaan karkasin. Ja vaikka se tyranni on niin usein
ihan syyttä sanonut, että minussa muka asuu perkele, niin nyt hän ehkä
saattaa olla oikeassa! Hän se on minuun sullonut sen, ja se perkele ehkä
kohta näyttäytyy sellaisella tavalla, joka ei suinkaan ole miellyttävä
häntä!"
"Yrjö, Yrjö, sinä ihan peljästytät minua! Noin minä en ole koskaan
kuullut sinun puhuvan!"
"Minä olen liian paljon kärsinyt", sanoi Yrjö. "Mitä kaikkea minä
saattaisinkaan siitä kertoa, Elisabet! Esimerkiksi, tuskin on neljää
viikkoa, kuin nuori Legree, pahankurinen poika, kiusasi hevostani.
Minä olin juuri panemassa kiviä kärryihin ja sen tähden siivosti pyysin
häntä olemaan häiritsemättä minun työtäni. Mutta hän vain ärsytti
hevostani vielä enemmän. Minä pyysin uudestaan häntä olemaan

siivolla, mutta hän silloin alkoi suomia ruoskalla minua itseäni. Minä
otin häntä kiinni käsistä ja poika alkoi hurjasti potkia ja parkua niin
kovasti, että isä heti saapui luo kuin lentämällä. Raivoissaan työntäsi
hän minut pois, sidotti minut puuhun, leikkasi metsästä vitsoja, antoi ne
pojalle ja käski minua piiskaamaan niin kauan, kuin jaksoi. Ja niin
tapahtuikin. Toisen kerran tuli tuho pikku Bellolleni. Se uskollinen
koira oli minun ainoa lohdutukseni. Yöllä makasi se minun vieressäni
ja päivällä oli aina minun sivullani, ja se katseli minua viisailla
silmillään, kuin olisi se ihan selvään tiennyt, mitä minulta puuttui.
Kerran minä heitin sille muutamia luita, jotka olivat ulkona kyökin
oven edessä. Ahdistajani tuli heti ja alkoi pauhata ja kirota ja huutaa,
että hän toki ei ollut sellainen narri, että ryhtyisi omalla
kustannuksellaan elättämään neekerin koiraa. Ja hän käski minua
sitomaan kiinni Bello parkaa ja heittämään lammikkoon."
"Sitä sinä et arvatenkaan tehnyt, Yrjö?"
"En minä, vaan hän sen teki! Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin
katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin kauan
kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa, koska
olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta sen
pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy
ruoskakurista!"
Nuoren miehen silmissä leimahti niin salaperäinen tuli, että Elisabet
ehdottomasti vapisi.
"Älä jättäydy pahuuden valtaan, Yrjö! Luota Jumalaan ja tee
rehellisesti tehtäväsi, niin kyllä hän sinua auttaa."
"Sinä ajattelet sangen kristillisesti, Elisabet," vastasi pakolainen,
katkerasti hymyillen; "minä en voi. Minkä tähden kärsii Jumala
sellaista ilkeyttä?"
"Älä pilkkaa Jumalaa! Meidän täytyy luottaa häneen ja ottaa kaikki
kärsimykset vastaan tyytyväisesti. Se on Jumalan ijankaikkinen tahto,
ja hän yksin tietää, mikä on meille hyödyksi."

"Ah, minä tahtoisin, että minulla olisi sinun luottamuksesi! Mutta minä
en voi hillitä tunteitani! Ajattelehan vain, Elisabet, ehkäpä on meidän
lapsellemmekin samanlainen kohtalo tulossa, ehkä --"
"Voi, ole vaiti, Yrjö, ei se voi olla mahdollista, onhan meillä perin hyvä
isäntä."
"Se minun kyllä täytyy myöntää, mutta kukapa tietää edeltä päin, mitä
vast' edes tulee. Poika saatetaan myödä eikä kukaan vielä tiedä, mihin
tai kelle. Mitä hyötyä siitä on meille, että Harry on niin sievä ja vilpas
poika. Hänen etevyytensä on vain suurempi vaara hänelle, sillä se
enentää hänen arvoansa."
Kallion painoisina alkoivat nämä sanat rasittaa Elisabetin mieltä ja
herättivät hänessä synkkiä aavistuksia. Hän oli jonkun aikaa
huomannut vilkasta, salaperäistä seurustelua herra Shelbyn ja seudun
pahamaineisen orjainkauppiaan kesken, eikä se kauppias ollenkaan
miellyttänyt Elisabetia. Kauppiaan ystävällisyys Harryä kohtaan oli
aina näyttänyt hänestä epäilyttävältä. Mutta joka kerran oli hän
tukeuttanut pelkonsa ja salasi sen nytkin mieheltään, ollakseen
kiihottamatta häntä vielä enemmän. Yrjö yritti lähtemään.
"Ja nyt, Elisabet, rakas vaimoni, täytyy minun jättää sinut", sanoi hän
suruisesti. "Minä en ole täällä hetkeäkään turvassa."
"Menetkö sinä pois?" vaikeroi Elisabet "Mitähän tästä tulee! Kätkeydy
tänne, Yrjö, minä pidän kaikesta huolen, ei sinua täältä löydetä."
"Luuletko? Jo nyt erehdyt! Täällähän minun ensinnä arvataan olevan
eikä jätetä täältä tutkimatta mitään sopukkaa. Ei toden totta tämä
paikka ole mikään hyvä kätkö. Ja sinut minä vetäisin