Setä Tuomon tupa | Page 2

kuin tämä
juuri siihen aikaan etsi työmiestä, joka vähän ymmärtäisi koneita, oli
heillä heti syntynyt kaupat. Wilson maksoi melkoisen summan ja Yrjö
oli luovutettu hänelle määrätyksi ajaksi.
Yrjö vietti herra Wilsonin purje- ja säkkikangas-tehtaassa yleensä
onnellista elämää. Usein pääsi hän asioille Shelbyn kartanoon, jossa
hän ensinnä tutustui Elisabetiin. Kohta nämä yhdenluontoiset sielut
löysivät toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry
liitti nämä sydämmet vielä lujemmin toisiinsa. Vaan eipä tämä onni
saanut kauan kestää; yht' äkkiä se loppui! Yrjö kutsuttiin takaisin
Louisianaan.
Ja se tapahtui näin. Koska Yrjöllä oli luonnostaan terävä järki, oli hän
hyvin lyhyessä ajassa käsittänyt tehtaan koko koneiston, olipa hänen
myöskin onnistunut tehdä muutamia hyviä parannuksia ja keksiä uusi
hyvin edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua
Yrjön isännän, herra Legreen, kuuluville, kuin hän jo läksi Louisianasta
omin silmin näkemään, oliko siinä perää.
Herra Wilson tietysti otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti

hänelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei hänet sitte tehtaasen
katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrjö selitteli kaikkea ja hänen
huomautuksistaan näkyi niin paljo sivistystä ja henkistä kykyä, että
Legree häpeäkseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.
Siinäpä oli enempi kuin ahdassydämminen maanviljelijä jaksoi kärsiä.
Se loukkasi hänen turhamaisuuttansa niin kovin, että hän ei voinut
antaa sitä anteeksi. Yrjön piti joutua pois täältä takaisin Louisianaan,
raskaimpain ja halvimpain töiden tekoon. Jos hän oli tähän asti saanut
olla vapaammassa asemassa, niin piti hänen täst' edes kaksinkertaisesti
tunteman orjanasemansa.
Suuresti hämmästyi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrjön
työpalkkaa ja sanoi kohta lähtevänsä hänen kanssansa palaamaan
kotiinsa.
"Mitä te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksissään. "Eikö meillä
ole sopimus --?"
"Niin, on meillä sopimus taikka oikeammin oli. Vaan minä olen nyt
ajatellut asiaa toisin. Yrjö lähtee minun kanssani."
"Entä sopimuksemme?"
"Se oli määräajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree
kylmäkiskoisesti.
"Tosin kyllä", myönsi Wilson. "Vaan mielelläni minä lisään palkkaa,
jos se, josta sovimme, on teistä liian vähä. Yrjöllä on hyvä työkyky ja
minä --"
"Mitä siitä", keskeytti toinen. "Minä tarvitsen häntä maatyöhön."
"Mutta näettehän, että Yrjöllä on ihan erityinen taipumus koneihin.
Ajatelkaahan vain hänen keksintöänsä."
"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän
orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä

hänestä keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse
ollenkaan huolia sellaisista asioista!"
Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan,
huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain
kuohui, ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta.
Herra Wilson näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti
paljon merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä
aikoi koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen
tähden vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin
ystävällinen tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti
taivuttaa tuota sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja
lausui vain kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia
asioista, jotka eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan
kadonnut kaikki toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.

Toinen luku.
Pakosalla.
Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö,
jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä
sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.
Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut!
Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut sitä
edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian
uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi
hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen
kalvavan surun uhriksi.
Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska
katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet seisoi
pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois vieriviä
vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille. Hän oli
taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin muisteluihin

vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa laskeutui hänen
olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht' aikaa
hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.
"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja
kuitenkin miten onnellinen olen nyt taas!"
Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä
olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti
silmiin.
"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin
äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi
hän, osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten
minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö
se ole kaunis poika?"
Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O
rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt
teitä!"
"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä
sillä tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"
Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.
"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua.
Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."
"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä --"
"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin
verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä
eivät he