Setä Tuomon tupa | Page 2

vietti herra Wilsonin purje- ja s?kkikangas-tehtaassa yleens? onnellista el?m??. Usein p??si h?n asioille Shelbyn kartanoon, jossa h?n ensinn? tutustui Elisabetiin. Kohta n?m? yhdenluontoiset sielut l?ysiv?t toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry liitti n?m? syd?mmet viel? lujemmin toisiinsa. Vaan eip? t?m? onni saanut kauan kest??; yht' ?kki? se loppui! Yrj? kutsuttiin takaisin Louisianaan.
Ja se tapahtui n?in. Koska Yrj?ll? oli luonnostaan ter?v? j?rki, oli h?n hyvin lyhyess? ajassa k?sitt?nyt tehtaan koko koneiston, olipa h?nen my?skin onnistunut tehd? muutamia hyvi? parannuksia ja keksi? uusi hyvin edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua Yrj?n is?nn?n, herra Legreen, kuuluville, kuin h?n jo l?ksi Louisianasta omin silmin n?kem??n, oliko siin? per??.
Herra Wilson tietysti otti h?net hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti h?nelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei h?net sitte tehtaasen katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrj? selitteli kaikkea ja h?nen huomautuksistaan n?kyi niin paljo sivistyst? ja henkist? kyky?, ett? Legree h?pe?kseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.
Siin?p? oli enempi kuin ahdassyd?mminen maanviljelij? jaksoi k?rsi?. Se loukkasi h?nen turhamaisuuttansa niin kovin, ett? h?n ei voinut antaa sit? anteeksi. Yrj?n piti joutua pois t??lt? takaisin Louisianaan, raskaimpain ja halvimpain t?iden tekoon. Jos h?n oli t?h?n asti saanut olla vapaammassa asemassa, niin piti h?nen t?st' edes kaksinkertaisesti tunteman orjanasemansa.
Suuresti h?mm?styi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrj?n ty?palkkaa ja sanoi kohta l?htev?ns? h?nen kanssansa palaamaan kotiinsa.
"Mit? te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksiss??n. "Eik? meill? ole sopimus --?"
"Niin, on meill? sopimus taikka oikeammin oli. Vaan min? olen nyt ajatellut asiaa toisin. Yrj? l?htee minun kanssani."
"Ent? sopimuksemme?"
"Se oli m??r?ajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree kylm?kiskoisesti.
"Tosin kyll?", my?nsi Wilson. "Vaan mielell?ni min? lis??n palkkaa, jos se, josta sovimme, on teist? liian v?h?. Yrj?ll? on hyv? ty?kyky ja min? --"
"Mit? siit?", keskeytti toinen. "Min? tarvitsen h?nt? maaty?h?n."
"Mutta n?etteh?n, ett? Yrj?ll? on ihan erityinen taipumus koneihin. Ajatelkaahan vain h?nen keksint??ns?."
"Niin, ne koneet! Neh?n ne juuri ovatkin. Ty?n s??st?? muka! Meid?n orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon min?! Kyll? min? h?nest? keksinn?t karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan huolia sellaisista asioista!"
Yrj?, jonka ihon v?ri yht? v?h?n oli ihan musta kuin Elisabetinkaan, huumautui ??nett?m?ksi tuosta tuomiosta. H?nen rinnassansa vain kuohui, ja vaikea h?nen oli pid?tt?? tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson n?kyi huomaavan sen sis?llisen taistelun ja nyk?ytti paljon merkitsev?sti p??t??n Yrj?lle, ik??n kuin sanoen, ett? h?n kyll? aikoi koettaa parastansa. Legreelt? se ei j??nyt huomaamatta ja h?n sen t?hden vain sit? jyrkemmin p??tti pit?? kiinni uhristansa. Kuin yst?v?llinen tehtaanis?nt? luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota syd?mmet?nt?, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain kylm?kiskoisen neuvon, ett? Wilsonin ei pit?nyt huolia asioista, jotka eiv?t h?neen koskeneet. Siten oli Yrj?lt? kerrassaan kadonnut kaikki toivo p??st? tuskauttavasta tilastaan.

Toinen luku.
Pakosalla.
Jo samana p?iv?n? l?ksi Legree Louisianiin ja h?nen kanssansa Yrj?, jonka siten t?ytyi l?hte? mieleiselt? ty?paikaltansa, p??sem?tt? sanomaan edes j??hyv?si? omille rakkaillensakaan.
Kukapa ei k?sit? Elisabetin tuskaa, kuin h?n kuuli, mit? oli tapahtunut! H?n ei alussa tahtonut ottaa vastaan mit??n lohdutusta eik? tahtonut sit? edes kuullakaan. Mutta synnynn?inen lempeys voitti pian uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi h?net. S??lien n?kiv?t h?nen kumppaninsa h?nen joutuvan sis?llisen kalvavan surun uhriksi.
Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitk?? kuukautta, joita muiston tuska katkeroitti. Oli ilta ja h?m?r?n varjo levisi seudun yli. Elisabet seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edess? ja katseli hitaasti pois vierivi? vaunuja, jotka veiv?t h?nen em?nt??ns? naapuriin vieraisille. H?n oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin h?n oli syvimpiin muisteluihin vaipuneena, her?si h?n ?kisti siit?, ett? k?si hiljaa laskeutui h?nen olkap??llens?. H?n katsahti taaksensa ja huudahti yht' aikaa h?mm?styksest? ja ihastuksesta.
Se oli Yrj?, juuri se, jota h?nen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.
"Sin?k? Yrj?! Onko mahdollista! Miten sin? minua s?ikytit, ja kuitenkin miten onnellinen olen nyt taas!"
H?n lep?si Yrj?n syliss?. Viimein h?n tointui ja vei h?net syrj?ss? olevaan huoneesensa, istahti h?nen eteens? ja katsoi h?nt? tutkivasti silmiin.
"Oletko se sin? todellakin! Mutta kerropas nyt, mik? sinut toi niin ?kkiarvaamatta t?nne; mit? on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi h?n, osoittaen Harry?, joka uteliaasti tuli esiin, "h?n on surrut kuten min?kin, ja nyt h?n ilosta ei saa puhutuksi mit??n. Katsohan, Yrj?, eik? se ole kaunis poika?"
Yrj? k??ntyi pois p?in. Liikutuksesta kyyneltyiv?t h?nen silm?ns?. "O rakkaani!" sanoi h?n ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan n?hnyt teit?!"
"Mit? nyt, Yrj?!" huudahti Elisabet h?mm?styen. "Tuo muoto, mit? sill? tarkoitat? O puhu, Yrj?, mink? t?hden olet t??ll??"
Yrj? tarttui h?nen k?siins? ja painoi suudelman h?nen otsalleen.
"Vaimo parka," sanoi h?n, "minun t?ytyy taaskin pelj?stytt?? sinua. Tied? sitte, min? olen t??ll? herra Legreen tiet?m?tt?."
"Mit?," parahti vaimo, "oletko sin? --"
"Niinp? niin, min? olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin verikoirat; ja t?t? ajoa on kest?nyt jo kahdeksan p?iv??, mutta viel? eiv?t he toki ole oikeilla j?ljill?."
"Hyv? Jumala," vaikeroi Elisabet, "min? olen peloissani sinun hengest?si, Yrj?!"
"Minun hengest?nik?? Siit? min? en pid? lukua, se p?in vastoin on minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen pid?tt?? minua el?m??ni lopettamasta!"
Elisabetille olivat kaikki n?m? sanat kuin puukonpistoksia ja h?n puhui lempe?sti:
"Min? tied?n, Yrj?, mit? sin? olet k?rsinyt silloin, kuin herrasi