Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 8

SIMEONI. Eero!
JUHANI. Kukko kuoli!
SIMEONI. Isämme!
JUHANI. Kana kuoli!
SIMEONI. Äitimme!
JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän
kimppuun.--Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.
JUHANI. Kaiketi niin.--Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät ja
vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja
siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.
SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.
JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu,
nyt huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus
oli suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin
kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä
lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me
söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.
EERO. Hyvää unta.
JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin
katkeraa unta näin minä sinusta, poika.
EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että
aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi
aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin, maiskuttelit
makeisias; annoitpa vielä minullekin.
JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.
EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»
JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.
EERO. Miksi vaan vähän?
JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!
TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.
AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.

Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he
astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja
seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.
JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu
uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.
LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?
JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii.--Onko kellään
sormusta?
EERO. Sitä et tarvitse.
JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?
TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on:
nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.
JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä
reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että
kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.
AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja
parasta onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään
ja ken meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.
JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?
TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.
JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana,
ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?
AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän
pyörässä päästäs.
JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa
kasvoiltani?

EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu
muna.
JUHANI. Mennään nyt!
EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja
tulla itse viimeisenä. Astukaa sisään.
Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään
ja tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä
uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero
kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle,
istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.
Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä,
on riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja
marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla
ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä
Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat
ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä
melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja
palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli
veljesten lempilintu männistön suojassa.
Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti
lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!» Ulos
kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät
käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet
huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta
nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten
huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven,
kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille.
Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten
pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla
vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he
huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes
Eero viimein avasi suunsa ja lausui:

EERO. Kuinka luonnistui asia?
JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään
kanssamme, sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä
uskaltanut, et totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen
poikasesta? Hänen peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka
paljon olenkin sinusta uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan,
menneenä yönä sinusta vielä toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan
istuit männistössä Venlan vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska
minä teitä lähenin noin hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte
minun, noin mitäspä teki silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa
liepeisin. »Mitä olet hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan
pienen variksen poikasen», vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä
ollutkaan tämä unta, ei koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta
päästänsä tämän sepitti Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä
kuin luullaan.
EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen
toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään
seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös
pilviin. Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä,
niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli,