Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 9

kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä
äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös
lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja
ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän
päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa
ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä
vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan.--Tämä älköön suinkaan
pahentako mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt
omasta päästäni.
JUHANI. Minä sinun riivatun...
Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni
vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi
jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen
jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja

kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun.
Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä
pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman
veljensä kantapäissä.
TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.
JUHANI. Minä hänen nykistän!
TUOMAS. Koreasti, poikaseni.
JUHANI. Istu ja pala!
AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.
JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä!
Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset
kyöpelit ja korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni
syltääkään eteensä, niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni
tähden. Istu ja pala!
SIMEONI. Älä kiroo, mies.
JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki
mastohirren alle!
SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?
JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan
oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas
tässä: ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?
SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion
piikaa».
JUHANI. Sydämmeni vaivassa!
SIMEONI. »Kärsimys vaivass', manna taivaass'».

JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut
Männistön muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte,
niin tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta
on pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni
nyt, meni kuin tuhka tuuleen.
TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.
JUHANI. Joka mies!
TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme
vaan.
JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku
teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie! nyt
selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.
TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen
irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.
JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä!
Varro, naasikka.--Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta
eihän olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.
TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa
ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain
vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt
hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia
että poikasia.
JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu
kiiltoaineisin.--Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.
AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi
hurjat tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?
JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii
kauan. Mutta sano kuitenkin sana.

AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa
sen korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän
sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö; sillä
rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö
rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan
vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä
et tiedä kusta hän tulee.
TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa,
mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin
usein entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa
hän silloin tarkoittikin, luulen minä.
AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla
teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman
rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja
tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein
nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle
määrätty, me teemme samoin.
TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein,
vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän
istuu vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.
JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin
pakana.--Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun
talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?
AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa,
ja tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä
emännäksi paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee
häntä tuo hyväkäs Sorvarin Juhani.
JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä
sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!
AAPO. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei
puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se

houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa
tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa
tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme
laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa
enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin
kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi
saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin
tukala on