Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 7

se Eero-poika, tämän kerran kumminkin
vielä.
SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa
nisun.
LAURI. Älä koske häneen.
AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia
hiiliä hänen päänsä päälle.
JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.
SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.
TIMO. Mutta minä menen ma'ata.
AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja
unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka
sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero!
JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?
AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan,
aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa,
ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo,
veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä
lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju.
Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa
hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.
JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven.
Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat
Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on
rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun
vauhdilla.
JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään.
Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja
menkäämme levolle.

TOINEN LUKU

On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee
kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.
Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä,
pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa.
Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.
Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä,
ja näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa
iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos
kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut
tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan,
vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä
heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli
punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin
eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen
mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö
punapielisellä ovellansa.
JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä
nopsa.
AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa
luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan,
viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.
JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi.
Kaiketi lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on
pulski poika ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein
toivo. Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu,
tehdä kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta
kysymään, tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.
TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.
TIMO. Niin minäkin.
JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja
yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta,

vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja
harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti
ja niinkuin uudesta syntynyt.--Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta
Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika.
KERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.
JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?
EERO. Vaikka meidän kaikkein.
JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.
EERO. Olkoon menneeksi.
JUHANI. Äläst.
SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?
EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan
ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.
JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä
kouluun, haarapussit olalla.
AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi
niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.
JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen
niinkuin valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta
ja leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.
AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä
metsissä ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin
lirisevä puronen santaan.
JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.
AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa?

Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä,
ennenkuin saadaan poika puusäkkiin.--Mutta asiaan taasen,
naima-asiaan. Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi
puheenjohtajaksi ja koen haastella kuin viisas mies.
JUHANI. Käykäämme juoneen.--Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan
käykäämme juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle
muorin mökkiä, ja Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa,
vartioitkoon niitä sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme
morsiushuoneesen aapiskirja kourassa; se antaa meille vähän niinkuin
juhlallisuutta.
EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.
JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen,
joka raivosi minua menneenä yönä.
SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.
JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä
seitsemän munaa.
SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!
JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.