Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 6

ja syyttäköön hän itseänsä, jonka pääkuori saa
siitä päreen.--Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissä
miehen vastusta.
EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.
JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon
pilkallisen, tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja
näkyypä kuin tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun
opetan.
EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?
JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa
halkonne, pojat!
TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.
JUHANI. Halkos', Tuomas!
TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!
JUHANI. Istu ja pala!
SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.
LAURI. Pois luovun minä.
JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois!--Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!
AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani
muotoasi nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo
pystyssä kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.
EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.
JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.
EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee
armo; sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.
JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.
AAPO. Juhani!
EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!
JUHANI. Kyllä.
AAPO. Et lyö, Juhani!
JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!
AAPO. Missä on järkes?
JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.
AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani
aseen.--Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin
pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme
kuin hullut sudet.--Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova
peto, vaan ei ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja
kohtuus; ja kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa
rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta
katsella tätä seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että
laita on näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan,
jos hän kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän

mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että
käymme kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan
vakaasti asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän
kellenkään meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä,
niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää,
mutta toiset tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi
osattomaksi, nielköön kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa
määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja
oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat
ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven,
katselevat alas päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin,
Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri,
juuri niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»
JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä
paljon puutu, ettet saata minua itkemään.
SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.
JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.
TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.
SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.
EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin
kiitosvirsi».
SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!
TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.
AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!
SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.
SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä
vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla
kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan
ei ulos.
EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.
SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!
EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.
JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.
SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.
EERO. Älkää helvetissä!
JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.
SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.
JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.
EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!
JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!
SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!
JUHANI. Keppi tänne, Timo!
TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?
TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?
JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.
SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.
JUHANI. Kyllä minä tiedän.
LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!
TUOMAS. Antakaa pojan olla!
JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.
LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.
TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!
TIMO. Saakoon hän anteeksi,