Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 5

Niin on laita siinä kohdassa.--Mutta katsellaanpas
erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin napakassa. Sillä se on
täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa pään harmaaksi ennen
aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan
kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis
mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman
aitan polulla astelevaa emäntää...
TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin
pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva
syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
lämmittää.--Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä,
ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta
kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin,
lapsi rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja
ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan,
talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä

killistellen katsahtelee.--Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja
keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
harja.--Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta,
koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten
vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa kaikki.
Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
hyyryttelee kehdossansa.--Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.
JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit.--Niin,
veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja päälleni otettava
isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän, isännän hartioita painaa
täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsä tuomiolla. Minunpa
edesvastauksessani olette nyt kaikki yli summan; muistakaa se.
TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?
JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään
kerran vereni teidän tähtenne.
TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.
TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!
AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan,
mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte
vimmatusti turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni
perin pohjin. Minä närkästyn!
AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.
JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on »Männistön muorin» Venla.
AAPO. Hm.
JUHANI. Mitä sanot?
AAPO. Hm, minä vaan sanon.
TUOMAS. Kiusallinen asia.
SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän
huomassa.
AAPO. Hm, vai Venla.
JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!
AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.
SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?
EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.
JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?
TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen
tunnustan.
JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.
JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?
EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.
JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa!--Ja Timokin, Timokin!
TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi
hän minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein
vahvasti ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!
JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.
TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.
JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?
TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.
JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?
LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?
JUHANI. Kenen puolta pidät?
LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.
JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.
LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.
JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet,
veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan

kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni; tuohon
visapäiseen tartun minä,