Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 4

kernaasti siirry Jukolan armaitten
alojen vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja

pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
rauhassa omalla pohjallansa.--Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
sanotte.
JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
pykälät.
LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme
metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se
vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut
halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi
tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja
muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle
jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen
pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen
otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista
ihmisistä.--Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien
kuluessa.
JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?
EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.
LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
pöyrykarvaisia karhuja.
JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
hirveen asti.
EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
suolaa ja leipää.
EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
papiaanit metsässä.
LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.
TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta
Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona
kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin
lähestymästä kylienkin nurkkia, tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet
vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero?
EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja
tuot».--Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.
JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
takaisin, minä takaan sen.
LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä
tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
heitin.--Vappuna muutan.
TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.
LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
katsoo.--Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
ja teeri puhaltelee Sompiossa.
TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.

TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.
JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?
TUOMAS. Elleivät ajat parane.
LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean
leivän päivät.
TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle
kuin keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!
JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin
aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa
kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
AAPO. Te hullut, mitä aattelette?--Muuttaa metsään! Miksi? Onhan
meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!
JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt
kova onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
koska viimeiset tuutissa kolisee.--Niin, talonpidon toimeen ja
raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä.--Minun tyhmän
pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.
SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?
TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.

SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.
TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.
JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa.--Aapo,
mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme:
Vuohenkalmasta ja Kekkurista?
AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät
kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
turpeiltansa pois--joka oliskin väärin--niinkauan kuin on heillä mahtia
pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonkun
vanhuuden turvan.