Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 3

taasen vouti:
»apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne, muori,
koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä kourasta. Jos
niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille apumuijia».
Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen yli koko
poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti kyllä
käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän kuitenkin
saaneen liian liepeän saunan.
Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli karkulaisia;
eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky. Vieläpä
rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko, uhaten
heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän
kasvonsa heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta
poskeltansa.
Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.
Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin, jaettuina
kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli pyrkien kohden
määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja temmellys, ja
tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli kiekko

pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja, niin että
kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa varustettuna aika
sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului heidän
nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa heittäessä,
talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.
Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan
huomis-päivää ja siirtymään vähän entisistä menoistansa.--Heidän
äitinsä oli kuollut, ja tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen,
hillitsemään taloa pääsemästä perin kumoukseen ja huolta pitämään
kruununveron maksosta, joka Jukolan avarien maiden ja metsien
suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta puuhaa ja tekemistä on ainakin
hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi kaikelle tälle, että pitäjän uusi
rovasti oli kaikessa virkansa toimessa peloittavan ankara mies.
Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton, käytellen heitä kohtaan
kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta. Niinpä oli hän Jukolan
poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa lautamiehen kautta oli
hän antanut heille kiivaan käskyn, että he tavallista vikkelämmin
saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa lukemaan.--Muistellen
näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa eräänä iltana
syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla tavalla:
AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
onnea ja rauhaa.
JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.
SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
tähän päivään asti.
TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä
kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!
JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja
hulluus, vanhuus ja viisaus».

AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
kunnialliseen kuntoon taas!
JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun
niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa
aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa
korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin
kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina
aloitamme ja juuresta jaksain.
AAPO. Miksi ei jo huomenna?
JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.
AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.
JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!
AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
hyödyksi.
JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.
AAPO. Ruoskaa?
JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.
TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.
TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain
ja oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.

JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä
onnemme sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.
EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.
AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.
JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?
LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme
hiiteen tämän maailman pauhu.
JUHANI. Häh?
AAPO. Mies hourii taas.
JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!
AAPO. Ole huolimatta.--Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.
JUHANI. Minä kun tahdon.
AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa
nurkissa ja olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme
talon ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai,
paitsi kylvö- ja leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta
tulkoon meille silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille
kullekin puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä
valta raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin
ala. Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta
minä tiedän, ettei yksikään meistä