Seitsemän veljestä - Kertomus | Page 2

viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja
vihansa muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä
etsimään, etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa
asia yhä kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä
käymään asiaan käsiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä
kokoonkutsui koko Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi
joukko sekä nuoria että vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin
johtamana, pitkänä rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä
päivänä etsivät he läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua
seurausta; toisena päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat
korkealle mäelle, näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen
savupatsaan kiertoilevan ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan,
josta savu suitsusi, ja sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein
likemmin jouduttuansa kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla
tavalla:

»Elettiinpä ennenkin, Vaikk' ojan takan' oltiin, Ojapuita poltettiin Ja
ojast' oltta juotiin».
Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin
matkan päähän heidän majapaikastansa.
Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset kaikin
puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui se
silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla--sillä
olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla--paistelivat nauriita kuumassa
tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika rivi
kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.
JUHANI. Elettiinpä ennenkin, Vaikk' ojan takan' oltiin... Mutta
peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin kädessä,
te mullisaukon pojat.
AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi
meitä hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt
ilmi-taivaan alla.
TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.
AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.

TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.
JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah!
jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin
selvästipä näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on
meidän piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
keskellämme tässä kuin armahin isä.
SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?
TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan
kynsiinsä joutuisimme.
JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!
TUOMAS. Saunan, saunan!
JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.
AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.
SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se
sauna ja päästä kerran näistä härkäpäivistä.
JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
veikkoseni.
AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
syntyissämme turkkia niskaan.
SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
kyllä, syystä kyllä.
JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin
muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala
meille keksii vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä
pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean
ympärillä, ja yömme havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä
kuin emän naskit pahnoilla.--Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä

savilaukussa? Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?
LAURI. Ollaanhan täällä vielä.
JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin!--Mutta onpa
sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.
TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.
JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.
TUOMAS. Oikein fläätälä.
JUHANI. Oivallinen fläätälä.--Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
kynsistäsi?
LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.
JUHANI. Kas tuota nallikkaa!
TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.
JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä
pojat että karjat.--Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen
pöytään; sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa
mujua tuon nauriin paistavalle kyljelle tuossa.--Kenenpä on vuoro
lähteä nauriita varkaisin?
SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.
JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen
omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään
tässä matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta
synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri
estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista
minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan
annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi
hirmuisesti lystiä.--Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti
mitä kerralla kupuumme mahtuu.

AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan
naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä
saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.
JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään.
No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
piirittänyt aivan sukkelasti.
Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui