Sattumuksia Jänislahdella | Page 9

autuaitten maassa.
Rovastinnan täytyi itkeä, mutta se itkeminen tuntui sanomattoman
suloiselta. Jokahinen kyynel oli murunen siitä sielua täyttävästä
tuomion ja epätoivon synkkyydestä, mikä kyynelten vuotaessa tuntui
sulavan kuin keväinen lumi helteisen auringon paistaessa.
Huomenaamuna Aili nukkui pitempään kuin tavallisesti ennen, mutta
noustessaan oli virkeä, kuin eilen ei mitään olisi tapahtunut.
Tästä rovastinna oli enemmän kuin iloissaan ja kun Ailin oli saanut
puetuksi ja annetuksi pienen ruoka-annoksen, kiirehti hän Ailin kanssa

rovastin kamariin näyttämään Ailia. Ovessa tullessaan jo sanoi:
"Katsoppas, pappa, meidän Ailia, kun se on ihan terve ja ruokaa tahtoi
herättyään ensi sanakseen. Se eilinen kylpy kai vaikutti nälän. Mutta
kuules, Hermanni! Mitä hyvää osaamme tehdä sille Jahtirannan
Kaisalle siitä keksinnöstä, millä pelasti Ailimme henkiin?"
"Mitäpä sitä olisi tarvis tehdä mitään", kuului rovastin kuiva vastaus.
"No, hyttynen, hyvänen aika. Miten voisimme niin kiittämättömät olla
sellaiselle hyväntekijällemme?"
"Siten, että Kaisa on meidän mökkiläinen. Sillä on velvollisuus tehdä
enempikin."
"En voi ymmärtää nyt sinua... Minun täytyy päästä edes kiittämään
Kaisaa, kun eilen siinä harakassa ihan hyvästelemättä lähdimme. Etkös
sinäkin lähde? Otamme Ailin, Lillin ja Mimmin mukaan."
"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi... Lähtisit sinä
pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi", sanoi
rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois näyttääkseen,
ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.
Rovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:
"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean...
Voi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman
tekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi."
Rovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: "Tänä
päivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne
hautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa
kuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana
olekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme
mukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota
Lahdenperän muijaa pyydä kantamaan... Lähdemme ihan aamiaisen
syötyä."
"Lähdemme vaan... Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla

käynnin", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi silitellä
Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään syödä jykertäen,
oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia vasten. Sitä hän
hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: "Sinä Ailini, rakas! Minun
kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka kauhistava on muistaa
sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista sentään onkaan olla
senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista tapausta ei tulisi
koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin sydäntä. Tavallinen
taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna."
Rovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan
leposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen
rovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on
totta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta
arvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja
vikise.
Aili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun
näki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei muuta
osannut niin sanoi: "Enhän minä kuollut."
"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten
pelastuit?"
"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä."
"Voi lapsirukka... Mutta mitenkäs hukuit?"
"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan.
Silloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa mitään.
Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt."
"Kuulit huudon... Mutta näitkös sitten meidän valkeaa venhettä päälläsi
ja sitä kun Kaisa tuli noutamaan ja otti syliinsä?"
"En... Milloin se tuli?"
"Silloin kun se kantoi sinun sieltä järven pohjasta venheeseen ja

kannettiin siihen nurmelle, missä heräsit."
"En minä ole nähnyt", toisti yhä Aili silmät pyöreinä ja näkyi koittavan
muistella muistaisiko hän siitä mitään.
Tämä keskustelu vei rovastinkin huomion puoleensa ja osanottavalla
tavalla sanoi. "Kylläpä oli todellakin kuolema likellä. Tavallisesti
veteen joutuneitten tiedetään näkevän ja kuulevan kaiken, se vaan,
etteivät voi liikuttaa mitään. Ne hengen salpautuessa saavat senlaisen
omituisen halvauksen, että tulevat aivan voimattomiksi ja ainoastaan
senlaiset voivat virota. Ne, joilta kaikki tietäminen katoo, sanotaan
kuolleeksi. Ja onhan sitä Ailillakin jotakin edes hämärää tietoisuutta
voinut säilyä, vaan liki ne kuitenkin ovat länget olleet olkapäitä."
"Ja siitä ei päästä mihinkään", keskeytti rovastinna, "että se on Kaisan
ansio, että Aili elää ja luojan laitos oli sekin kun sillä piti löytyä sitäkin
elävän puun taulaa. Mitä se se on? Senlaista ainetta en ole kuullut
ikänäni ennenkun eilen."
"Hym... Se on taulaa kun taulaa. Näithän sinä monastikkin Karppolan
Jörkki ukolla meillä aina kun se tuluksilla iskeä tuiskutti piippuunsa
niillä niin nauroit, että ukko taas sikaa hengittää. Elävän puun taulaksi
sanovat taikurit senlaista taulaa, mikä on tehty senlaisesta käävästä,
joka on otettu vielä lehtiä kasvavasta koivusta, missä joku puoli on
ollut niin laho, että on kääpiä kasvanut. Se elävän puun nimitys on vaan
taika nimitys. Taula kun taula, eikä mikään muu, olipa kääpä otettu
pökkelöstä tai lehtiä kasvavasta puusta."
Rovastinna mietti ja nujautteli päätään:
"Mutta sittenkin, voihan siinä lehtiä kasvavasta puusta otetussa
käävässä olla erilaisia aineksia kun pökkelöstä otetussa käävässä... Ja
oli miten oli, Kaisan keksintö se oli, että Aili virkosi. Ja sentähden
minulla on niin suuri