Sattumuksia Jänislahdella | Page 8

taulaa Ailin nenän alla ja joku harjasi
jalkopohjia. Nyt olivat akat jo varmana pelastuksesta ja hokivat: "Voi
ihme, että sinulla oli sitä. Voi ihme, että sinulla oli sitä. Luoja kaikki
laittaa hyvin, että sinulla oli sitä taulaa."
Eipä kauvan kestänytkään ennenkun Ailin suusta purahti kahteen
kertaan vettä, minkä perästä aivasti niin kovasti, että koko ruumis
hytkähti mukaan. Silloin akkain suista kuului yhteen ääneen iloinen
huudahdus: "Hyväpään tulee".
Rovastinna syöksähti nyt Ailin kimppuun huutaen: "Elää, Aili elää!

Aili, Jumalan kiitos, elää! Aili! Oi antakaa minun syliini Aili. Voi
Ailini, voi Ailini, minun rakas Ailini, kultanen Ailini." Mutta kun Aili
ei ollut vielä täydellisesti tointunut, niin akat eivät antaneet olivat vaan
tolkussa kun lasinvetäjän hepo Kaisan pitäessä palavaa taulaa Ailin
nenän alla ja erään akan harjatessa jalkopohjia yhäkin kiivaammin.
Nyt vielä Ailin suusta purkautui vettä monta suun täyttä, mutta viimein
rinta ponnahti hengityksen voimasta ja suusta kuului kipeästi kirahtava
voivahdus.
Nyt akat laskivat Ailin nurmelle levitetylle rovastinnan saalille, mihin
rovastinna ryöpsähti suutelemaan Ailia ja hoki: "Voi Ailini rakas. Voi
minun Ailini rakas, Ailini. Minun kultanen Ailini! Oi, oi minun
sydänkäpyseni, sinä minun kulta Ailini, että vielä elät!"
Siihen keräytyivät toisetkin lapset ja käsiään räpyttäen huusivat:
"Eläähän Aili! Eipäs Aili hukkunut, näimmehän me, että liikkui se
järvessä".
Akat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa
Ailin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle
nurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin
tarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen
raamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:
"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva
putoa ilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja
kaikkinemme olemme... Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä,
että paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma
lupasikin ne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin.
Jumalan kädessä me olemme".
Akat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan
kilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä
voimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli
vuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa
oli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa
jyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun olivat

hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja
harjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät tienneet,
niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja elänyt päälle
päivänsä.
Ihmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei
juohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.
Kaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin
opettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun taulaa
ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei olisi tyttö
elävien joukossa. "Se on totta se. Se on totta se", kuului akkojen suusta
yhteinen vakuutus.
Rovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä
heikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun
ei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi
rovastille: "Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös lähdetä,
vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin
siinä se menee. Eikös niin?"
"Lieneehän se parasta", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.
Rovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen,
mistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön
valmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin
valkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin,
jonka perässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset
iloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen
ilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: "Eipäs Aili hukkunut,
vaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä.
Mamma pelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut". Mutta Lillin silmät
olivat pyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen
olevan niin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan
ja huolissaan.

3 LUKU.
Rovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa
unta, mistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu
samoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin
hampain kiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko
olennon, että herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan
kuitenkin joutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä
vanhain rakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää
mielen ihan tukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee,
että oli unta.
Niin synkkä ja tuomitseva mieli siitä, että oli luvannut lapset uimaan oli
rovastinnan mieli vielä iltamyöhällä valvoessa Ailin vuoteen ääressä.
Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja se
repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia
mistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen
mieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat
sieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.
Mutta nyt nukkui Aili ja kasvoille kohosi ihana punastus, että
rovastinna ei ikänään muistanut ei Ailin, eikä kenenkään lapsensa
kasvoja niin ihastuttavan miellyttävinä nähneensä.
Ne puhuivat rauhasta, ne puhuivat ihanan kesäyön hiljaisesta rauhasta
nukkuvien maassa. Mutta ne puhuivat äidille tänä hetkenä vielä
enemmän, ne puhuivat ijankaikkisesta rauhasta