Sattumuksia Jänislahdella | Page 7

ei tässä hätä auta, johan pojat
tuovat venettä. Kyllä nyt kohta saadaan Aili pois. Maltahan nyt mielesi,
mamma, korvathan särkyvät siitä huutamisen paljoudesta. Kas, nyt
vene on jo paikoilla. Kyllä nyt Aili saadaan ylös."
Janne, Konsta ja Kaapus olivat huomanneet hädän ja soutaa
meliskoivat venettä paikalle, mutta kun ei veneessä eikä rannalla ollut
mitään niin pitkää asetta millä olisi yltänyt pohjaan siinä kohti missä
Aili oli, niin lähtivät jokainen, paitsi rovasti, jonka täytyi yhä pidellä
tuskissaan parkuvaa rovastinnaa, juoksemaan mikä minnekkin
saadakseen asetta, mikä yltäisi pohjaan Ailin kohdalle. Sieltä ja täältä
alkoi nyt aitain särkemisen ryskettä kuulua ja yksi ja toinen jo juoksi
millä aidas millä mikin karanko olalla, joitten kanssa hyppäsivät
venheeseen ja silmänräpäyksessä syöksivät venheen sille paikalle,
missä Aili näkyi. Mutta kenenkään ase ei ylettänyt hipasemaankaan
Ailia, vaikka kuinka koittivat kurkotella. Ja kun kuivain aidastensa
kanssa sorrivat vedessä pohjaan päin niin vene pyörien sinne tänne
pakeni milloin selälle milloin minnekkin ettei pienimmäksi
hetkeksikään asettunut Ailin kohdalle minkä vaikutti se, että kuivat
aidakset vedessä kiskoivat itseään veden pinnalle niin voimakkaasti,
että taaskin voivat pitää vedessä. Tästä akat alkoivat syyttää toisiaan ja
hätäillä. "Elä sinä sillä lailla." "Enhän minä, vaan tuo Soppa." "Vai
Soppa, kun itse juuri työnnät venhettä." "Miten minä työnnän, kun ei
yltä pohjaan." "Tuo Elli, kai se." "Vai Elli." "Itse harritte kuin
hankisääsket." "No herra Jumala tätä venettä, kun pyörii kuni syötävä.
Elkää edes kaatako. Elkää Jumalan luomat kaatako. Herranen aika, kun
pakenee vaan selälle. Jumala armahtakoon meitä."
Tämän näkeminen yhä suurensi rovastinnan hätää ja itseään väännellen
parkui: "Ottakaa rakkaat ystävät Aili pois. Voi rakas Jumala, kun
hukkuu tuo lapsi tuonne, eivätkä ota pois. Voi minua onnetonta, minun
täytyy päästä noutamaan Aili pois." Akkain sorriessa kulkeutui

kuitenkin venhe Ailin kohdalle ja rovastinnan yhä tuskaisemmaksi
käypä parkuminen kävi Kaisan korviin ja kun tiesi osaavansa sukeltaa
niin paiskautui veteen umpipäähän, mistä melkein samassa tuokiossa
pullahti veden pinnalle varatonna retkottava alaston Aili kainalossa.
Akat kiirehtivät nyt ottamaan venheeseen ja kohti kurkkuaan huusivat:
"Herrainen tuota Kaisaa, herrainen tokiisa tuota Kaisaa! Sinä vasta
ihminen olit." Ja Ailin kun olivat saaneet venheeseen rymeytyivät
joukolla vetämään Kaisaa venheeseen. Mutta kun saivat Kaisan
venheen laidalle ryntäitään myöten jo Kaisa itsekin rupesi auttamaan
itseään venheeseen. Nyt vesi rupesi riitelemään Kaisan jalkoja venheen
alle. Silloin venhe humahti vettä täyteen mistä ilmaa repäisevä
parahdus kuului: "Herra Jumala, kun hukumme kaikki!"
Kaisa heittäytyi nyt venheestä irti ja alkoi uida maalle, niin akatkin
tointuivat hädästään ja meliskoivat sitä vesilastissa olevata venhettä
rantaa kohti minkä pohjassa Aili oli yhä veden sisässä samassa
asemassa kun järvenkin pohjassa.
Rovastinna riuhtoen itseään rovastin käsistä irti huusi: "Tuokaa, tuokaa
pikemmin Aili tänne. Hyvä Jumala kun vielä venheeseen hukuttavat
lapsen! Tuokaa Jumalan luomat Aili tänne, voi, voi!"
Jopa joutui venhe lähelle rantaa mitä akat pohjasta pitäin nyt melkein
syrjittäin työntivät rantaa vasten silmät yhä hätäisesti pyöreinä
äskeisestä hukkumisen pelosta. Silloin rovastinna riuhtasi itsensä
rovastilta irti täysin sylin rymähti ottamaan venheen pohjassa vedessä
heiluvaa Ailia. Mutta kun sai Ailin käsivarsilleen ja näki sen pään
varatonna retkahtavan alas, niin rovastinnan suusta pääsi sydäntä
särkevä parahdus: "Voi, voi! Kuollut on!" Siinä kauhussaan oli vähällä
pudottaa Ailin rantahiekalle, vaan Kaisa tapasi kiinni ja kantoi nurmelle.
Sinne ne märät akatkin juosta vutkeltivat ja huusivat: "Puistellaan,
puistellaan! Ei se ole kuollut, kun se on pehmyt. Kyllä se virkoaa, kun
se on vielä pehmyt. Näin vaan puistellaanhan ja retuutetaan, joka
jäsentä, kättä, jalkaa näin vaan, tai vaan riiputetaanpas jaloista. Näin
vaan. Puistelkaahan nyt kaikkia jäseniä. Retuuttakaa vaan kättä, jalkaa...
Niin vaan... Juuri niin... No pannaanpas taas nurmelle ja nujuutetaan
siinä, näin vaan... Näin vaan."

Tätä nujuuttamistaan akat Ailin virkoamisen toivossa ihan innoissaan
tekivät pitkän aikaa neuvoen toinen toistaan mihin rovastikin kälkätti
sekaan yhtä ja toista. Mutta akat eivät joutaneet kuulemaan rovastin
kälkätyksiä paremmin kun rovastinnankaan voivotuksia, kun se
myötäänsä tuskitteli. "Voi Aili rakas, voi Aili rakas!" Kuuluivat ne
akkain korviin vaan jonkunmoisilta sekaääniltä lapsijoukon
parkumisien seassa, mistä kaikesta syntyi ilmaa täyttävä ruihina.
Mutta kun ei tästä viimmeinkään näyttänyt tulevan apua, niin jättivät
Ailin nurmelle selälleen, missä Ailin retkottavat jäsenet näyttivät
uppoavan nurmeen ikään kun maa vetäisi sitä itseensä. Nyt väkistenkin
tunkeutui kamala hätä jokahisen poveen ja kaikkien sanat muuttuivat
tuskaisiksi voivotuksiksi. Entistä rajummin rupesi rovastinnakin
vääntelemään ruumistaan ja yhäkin tuskaisemmin pökkelehti sitä ja tätä
väliin ottaen aina Ailin syliinsä. Laski sen aina eri paikkaan nurmelle ja
tuskitteli: "Voi, että päästin uimaan. Voi voi, että päästin uimaan.
Minun onnettoman on syyni, että päästin uimaan. Voi voi että päästin
uimaan!" Kaikki akat nyt epätoivoisina vääntelivät käsiään, mutta
Kaisan kasvot muuttuivat virkeiksi. Näkyi muistavan jotakin ja sanoi:
"Mutta koetetaan äidin taikaa, että poltetaan elävän puun taulaa nenän
alla ja harjataan jalkopohjia. Minulla on tallessa sitä".
Sen sanottuaan Kaisa juoksi taloon ja pienen tuokion perästä juosten
palasi sinistä savua suihkava taulan palanen kädessä ja harja toisessa.
Akatkin muistivat nyt sen vanhan taijan ja kun näkivät Kaisan tulevan
niin ihastuneena nostivat Ailin käsiensä päälle vatsalleen missä Kaisa
asettui pitämään palavaa