Sattumuksia Jänislahdella | Page 6

lämmin
päiväpaiste. Me menemme, mamma?"
"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin," sanoi Saimi, Kaisan
vanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.
"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa
talvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi, mutta
muistakaa se ettette kauvan ui", sanoi sitten rovastinna ja hymyili
nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta lapset
tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon juoksemaan
ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi huusi: "Me
menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne, täällä me
aina uimme".
Rovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie
sattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta ei
kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:
"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan
väkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän tuli.
Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen eivät eläneet
elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me sitten kävimme
kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on vielä kuin rauta.
Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä se tuntuu aika
lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän tyttöjä ei pitele
piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa päivässä uida".
"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä", mukautti rovastikin.

"Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin
kylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää".
Sen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan. Kaikki
uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja niin he
lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva oli.
Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle
rinnalleen istumaan.
Kaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan
kädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas
istua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto
punaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa
verraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät
salavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa, mutta
vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän
kädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan käsiksi
ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän tehtyään hän
vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti hartaan
muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä paimenesta.
Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua ruumistaan
nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen ikäänkuin tahdiksi
lukemiselle.
Kaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin
luuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan
hoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt
mitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se
oli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä rovastinnan
äskeisissä sanoissa, että "ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä pois,
eihän toki, missään nimessä".
Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien
päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti
miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä
lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa,
kaikki ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun
näki nyt jo kaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi

rovastinnan tahdin mukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi
hän siihen tavattomaan suureen suuhunsa sanoja, että hänenkin
terveytensä on mennyttä kalua, kun kerran sairaan luona käydessä
vilustui, mutta se ei maksa mielestä mitään, kun sairaan sielu tuli
varmasti pelastetuksi kuni tulesta kekäle. Suurena oli jo rovastin
korviin asti aukeava suu sanomaan näitä sanoja, vaan samassa aukesi
ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen ääni: "Aili sukelti järven
pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme, huusimme ihan joukolla,
mutta ei tule, siellä on vaan selällään."
"Herra Jumala siunatkoon", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos
syöksyessään huusi: "Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!" ja lähti juosta
mylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.
Tähän katkesi nyt rovastin saarna, viskasi raamattunsa lähellä olevalle
pöydälle ja lähti pitkillä säärillään juosta rötkistämään niin
tottumattomattoman näköisesti kun ensikertaa eläissään olisi
juoksemassa. Kaikki ne soutaja-akatkin juosta huntostivat sinne
Hiekkakaarteeseen, missä näkivät lasten hätäilevän mikä alastonna,
millä joku vaatekerta päällään.
Kaisa se kuitenkin kaikista ensiksi joutui rantaan ja alkoi silmäillä
sinne lasten osottamaan suuntaan, mihin ne sormillaan osottivat ja
sanoivat: "Tuolla, tuolla se on Aili. Se liikkuu siellä, vaan ei tule pois,
vaikka olemme huutaneet."
"Liikkuuko!" huudahti Kaisa ja terotti silmiään siihen valkoiseen
esineeseen, mikä näkyi syväyksen rinnalta järven pohjasta noin
kaksikymmentä askelta rannasta.
Hän ei kuitenkaan huomannut sen liikkuvan, mutta hiljalleen läikkyvä
kirkas järven pinta petti lasten silmät.
Rovastinnan korviin oli käynyt lasten sanat "se liikkuu siellä", niin se
lisäsi hänen hätäänsä ja huusi: "Hyvät ihmiset, ottakaa Aili pois
järvestä! Ottakaa, ottakaa Aili pois. Voi voi Aili raukka. Ottakaa,
ottakaa Aili pois järvestä. Tepä nyt ihmisiä olette, kun ette ota lasta
pois järvestä!"

Rovastinna kun näki hätäillessään, että kaikki ovat hätäytyneet, etteivät
mihinkään kykene, niin syöksyi järveen, vaikka hän ei nähnytkään
missä paikassa Aili oli ja mennä tohkasi jo vyötäisiään myöten veteen,
vaan rovasti harppasi jälessä ja veti rannalle. Siinä hän olkapäistä
pidellen hallitsi tuskissaan parkuvaa ja riuhtoilevaa rovastinnaa ja
vakuutteli: "No, elähän nyt mamma,